Kyllä se vaan kostautuu.

Nimittäin tollanen ylenpalttinen rilluttelu. Kuten aiemmin jo mainitsin, päästiin miekkosen kanssa pitkästä aikaa yhdessä ulkoilemaan tuossa lauantaina.

Vanha hame meni päälle!

Tampereen Kalevaan on auennut tässä ilmeisesti taannoin (tai no, olen käytännössä ollut pois rillutteluskenestä yli vuoden muutamaa nopeaa piipahdusta lukuunottamatta, joten en osaa sen tarkemmin selventää mitä tuo taannoin tässä tapauksessa tarkoittaa :D) muutama uusi paikka, jotka halusimme käydä ihan ensimmäisenä testaamassa.

Astuttuamme sisään Huurteeseen, tuli heti jotenkin kotoisa fiilis. Palvelu oli erittäin miellyttävää, hinnat alhaiset ja sisustus rennon rempseä. Huurteen burgereita on myös kehuttu vuolaasti mutta kurnivista mahoistamme huolimatta saimme pidettyä päämme ja säästelimme nälkäämme seuraavaan paikkaan, jonne suuntasimmekin pian tuoppimme imaistuamme.

Gastropub Kalevan julkisivu oli jokseenkin luotaantyöntävä, ja sijainti muutenkin melko syrjäinen. Myös paikan nettisivut ovat luokkattoman huonot ja sekavat, etenkin mobiililaitteella käytttäessä. En ehkä olisi moiseen eksynyt ulkoisten puitteiden valossa, ellei yksi ystävistämme olisi paikkaa kehunut ja sieltä meille pöytää varannut. "Ei ole koiraa karvoihin katsomista" piti onneksi paikkaansa tässäkin tapauksessa ja sain taas hieman nuhdella itseäni ennakkoluuloisuudestani.

Palvelu oli hyvää ja hintataso edullinen (kallein annos, härän ulkofileepihvi oli noin 24 euroa). En ole aiemmin tutustunut sen kummemmin gastropub -käsitteeseen mutta ilmeisesti sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että alkupaloja on listalla yli tuplamäärä verrattuna pääruokavaihtoehtoihin. Päädyimme jakamaan viisistään muutaman eri alkuruoan, ja tämä osoittautuikin oivaksi taktiikaksi. Tilasimme leipäsiilin appenzellerillä ja rosmariinivoilla, sinisimpukoita valkoviinissä pastis-korianterimajoneesilla sekä katkaravut pil-pil. Sinisimpukoita en ollut koskaan ennen maistanut ja suurena etanoiden ystävänä en yllättynyt, että maku miellytti todella paljon. Leipäsiilistä meillä kenelläkään ei ollut mitään hajua, ja kun pöytään kannettiin leipä, joka näytti siililtä käväisi kaikkien mielessä pieni epäilys. Kun ensimmäiset palaset pyörivät suissamme, olimme kaikki ällikällä lyötyjä – ehdottomasti kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi parhaista alkupaloista EVÖ.

Kuten aiemmin mainittu, pääruokavaihtoehtoja ei kauhean montaa ollut ja päädyin syömään halloumjuustosalaatin. Halloum on mun ehdotonta herkkua ja ruokana moinen salaatti on hyvin vaikea pilata, joten mitään valittamista ei kyllä ollut. Seurueessamme herkuteltiin tämän lisäksi härän piffillä, joka ainakin mediumina oli aivan täydellisesti paistettu ja maultaan hyvä, sekä porsaanniskalla, joka sekään ei jättänyt kylmäksi. Ainoaksi pettymykseksi muodostuivat pastat sekä etanat, jotka eivät syöjiltään paljon kehuja keränneet. Pasta on kyllä mielestäni aina iso riski, eikä kyllä tarjoa ikinä mitään kotioloja kummempia makuelämyksiä, joten negatiiviset kommentit eivät nekään päässeet yllättämään.

Syötyämme (ja juotuamme…) suuntasimme vanhaan tuttuun Salhojankadun pubiin, joka aikoinaan oli ihan vakiopaikkojamme. Muutaman siinä otettuamme päätimme lähteä Barmacyyn, jota voin kyllä suositella ihan kaikille Tampereen yöelämässä kävijöille. Paikka on pieni ja tunnelmallinen, ja kun sisään astuu, tuntuu kuin olisi matkannut jonnekin kauas. Kyseessä on suomalais-ulkomaalainen (en tiedä mistä toinen omistajista on kotoisin) drinkkibaari, josta saa mitä mielikuvituksellisimpia juomia sekä ihan ylivoimaisia mojitoja. Kuten arvata saattaa, harvoin kyseisestä paikasta pääsee humaltumatta etenemään. Kannattaa käydä!

Barmacyn vieressä meitä seuraavaksi kutsui Cafe Europa, joka toimii erinomaisesti niin lounaspaikkana kuin kapakkanakin. Sangriakannu on ehdoton mikäli Europaan suuremmalla porukalla suuntaa. Paikka on erityisesti opiskelijoiden ja vaihtareiden suosiossa, joten ilmapiiri on erittäin kansainvälinen ja fiilis hyvä.

Osa seurueestamme jatkoi matkaansa seuraaviin koettelemuksiin mutta me päätettiin hypätä taksiin ja suunnata kotiin (tai oikeammin mieheni raahasi mut taksiin ja mä kiukuttelin :D). Tiedättekö sen laskuhumalaisen olotilan kun mikään ei miellytä ja kaikki tuntuu kakalta vaikka olisi ollut kuinka hyvä ilta? Mä tiedän. Kun alettiin seurustelemaan seitsemän vuotta sitten, me riideltiin lähes poikkeuksetta AINA baarin jälkeen. Koskaan ei syy ollut sen kummempi kuin yksi väärä sana tai katse, ja mökötys sekä vihanpito jatkui vielä seuraavanakin päivänä. Nykyään kun tällaisia tilanteita tulee (tosin ERITTÄIN harvoin), osataan me jo nauraa tyhmyydellemme sekä tilanteen järjettömyydelle. Näin oli tälläkin kertaa, ja päädyttiin viettämään yksi hauskimmista krapulapäivistä aikoihin.

Olo oli paha ja fiilis pääsi siitä vielä vähän lisää tummumaan, kun maanantaiaamuna heräsin kauheaan flunssaan ja kipeään oloon. Sen siitä saa kun juoksee kylillä pikkumekossa ja nukkuu sitten vielä ikkuna auki. Jouduin siis skippaamaan treenit, ja sekös vasta harmitti. Pahinta on, etten voi syyttää tästä kuin itseäni. Yhden illan hauskuus puree samantien omaan nilkkaan, ja hyvä alku otti pienen osuman.

Ei auta kun levätä, vetää C-vitamiini-OD:t ja motivoitua hyvän kirjallisuuden parissa. Toivottavasti huomenna olisi jo back in the game.

Ronda Rouseyn My Fight Your Fight. Suosittelen ihan jokaiselle, lajiin tai elämäntilanteeseen katsomatta.

Myöhäisillan hehkutukset

Oli pakko tulla vielä pikaisesti lukkopainitreenien jälkeen hehkuttamaan! Olen niin täpinöissäni etten muista yhtäkään harjoittelemamme muuvin nimeä mutta käytännössä vähän kuristeltiin ja opittiin myös uusi mount, jossa pötkötellään kyljellään lähes vastustajan kaulan päällä. Erinomainen selitys, eikö :D Yritin kaivaa videota tai kuvaa aiheesta mutta vähän huonot lähtökohdat löytää mitään kun ei tosiaan muista nimityksiä. No mutta enivei, oli superkivaa oppia taas uutta mutta vielä kivempaa oli se, mitä tapahtui treenien päätteeksi.

Valmentajamme ilmoitti, että tästä eteenpäin alamme aina treenien lopussa sparraamaan toisiamme tehtäväpainin muodossa: tarkoittaa siis sitä että molemmilla osapuolilla on jokin tehtävä, jonka suoritettuaan osat vaihtuvat. Kun erä päättyy, vaihtuu pari.

Tänään tehtävänä oli, että side mountissa päällä olevan täytyi tehdä kaikkensa pitääkseen vastustaja allaan ja alla olevan piti puolestaan sitten tietysti tehdä kaikkensa päästäkseen pois mountin yliotteesta ja saadakseen guardin. No, alla ollessani en kauhean vahvoilla ollut, kolmea kanssatreenaajaa vastaan painiessani onnistuin yhdelle saamaan half guardin (mikä ei sekään kyllä huono ollut, vastassa oli nimittäin paaaljon minua isompi mies). Kun vuoroni tuli mountata, ainoastaan yksi neljästä onnistui saamaan guardin. Erityisesti viimeisestä olen TODELLA ylpeä, vastassa oli nimittäin tosi treenattu, isokokoinen mies, joka teki piruvie kaikkensa muttei silti onnistunut pakenemaan. Enkä edes räpeltänyt kauheasti, käytin opeteltuja tekniikoita ja kävipä valmentajakin kehaisemassa taisteluani. Erän loputtua oli parini myönnettävä tappionsa ja hölmistyneenä hän kehui kuinka yllättävän hyvin olin hänet saanut pidettyä aisoissa.

AIVAN järjettömän hyvä fiilis!

Mutsi kokkaa: kastike kuin kastike – näin et voi epäonnistua

Kaikki lähti siitä, kun jäin koukkuun kuuluisaan avokadopastaan. Siinä pastakastike tehdään erilliseen kulhoon ja kuumat ainekset kuten kana ja pasta heitetään käytettyjen kastikeaineksien sekaan pyörimään ja maustumaan. Maku on sata kertaa parempi kuin normaalisti paistinpannulla paistettu sössö, joten aloin soveltaa tätä tekniikkaa myös muussa kokkaamisessa.

Esimerkiksi jauhelihakastikkeen kastikeosuudesta saa aivan mielettömän makuisen niin, että jlihan ruskistuessa pannulla heitetään erilliseen astiaan:

kaksi tai useampi tomaatti

tuoretta basilikaa

loraus öljyä

mustapippuria

1 chili (tai useampi, riippuu tietysti tulisuudensietokyvystä ;))

ripaus suolaa

valkosipulin kynsi

(loraus kermaa)

Sitten vaan sauvasekoittimen töpseli seinään ja surrur ainekset sekaisin. Itse tykkään kastikkeesta, jossa on vähän tekstuuria, joten ei kannata villiintyä sen sauvan kanssa eikä pilkkoa tomaatteja liian pieniksi, jotta kastike ei mene aivan litkuksi (toki hyvää se niinkin on). Valmiin kastikkeen voi joko kaataa pannulle lihaksien seuraksi hieman kiehahtamaan tai sekoittaa erillisessä kulhossa pastan kanssa. 

Nyt ei ole valitettavasti kuvaa tästä herkusta mutta tähän säkkisikaan kannattaa uskoa ;).

Tokat vapaaottelutreenit...

Hikoilin varmaan vielä kolme tuntia treenien jälkeenkin.

… meni kyllä taas perille. Tuttu reisihippa veti koivet jo heti alkuun aivan juntturaan ja siirryttäessä potkutekniikoiden harjoitteluun oli tasapainoni lievästi sanottuna hakusessa maitohappojen kivasti kutitellessa kroppaani päästä varpaisiin. Vaikeuksia aiheutti myös lähes kahden vuosikymmenen mittainen futistaustani: laukaistessa vauhti ja voima haetaan vähän viistolla heilautusliikkellä, toisin kun vapaaottelussa olisi parempi ladata mahdollisimman suoralla liikeradalla, jotta vastustajan on mahdollisimman vaikea arvata ennalta mitä tuleman pitää. Mulle ei myöskään ole valitettavasti siunaantunut tippaakaan venäläisgeenejä, koipeni ovat nimittäin moneen tilanteeseen vähän turhan lyhyet, ja potkiessani minua pidempää pariani jouduinkin melkein varvistamaan tukijalalla ylettääkseni haluttuun kohtaan. Vaikea kuvitella, että tällainen potkutyyli saisi kauhean suurta vahinkoa aikaiseksi heikommassakaan vastuksessa. :D

Potkujen lisäksi treenailtiin jo ekoista treeneistä tuttua etu- ja takasuoraa. Etusuorasta tekee vaikean se, että se tulee suorittaa vasurilla, jonka hallitseminen on kaikessa muussakin tekemisessä jo todella vaikeaa, saati sitten että pitäisi ladata täysillä sillä vastustajaa. Takasuoraan saa paljon enemmän voimaa ja se tuntuukin paljon paremmalta, mutta liikkeen pitäisi lähteä sähköiskun lailla takana olevasta oikeasta jalasta, josta se jatkaa matkaansa nyrkkiin. Jos tässä onnistuu, voima ei tulekaan lyövästä kädestä vaan se saadaan aikaiseksi käyttämällä koko kroppaa. Yksinkertaiselta kuulostavia muuveja mutta todellisuudessa vaativatkin paaaaljon enemmän harjoittelua kuin olisin uskonut. 

Hammassuojat DONE. Valmis kehään? 

Koutsi kysäisi myös ohimennen tavoitteistamme sekä halustamme päästä ottelemaan. Alkeiskurssin päättyessä on nimittäin mahdollista PYRKIÄ kisaryhmään mikäli ottelemisesta on kiinnostunut. Sana pyrkiä on korostettuna siksi, ettei kisaryhmään pääse, elleivät koutsit näe sinussa potentiaalia. Ei siis riitä, että olet kovassa kunnossa ja ahkerasti käynyt kaikissa treeneissä, jos ammattilaiset eivät näe sinussa niitä ottelussa tarvittavia ominaisuuksia. Tämäkin kertoo karua tarinaansa siitä, että kyseessä ei ole ehkä se turvallisin laji ja niin kilpailijan kuin valmentajienkin täytyy olla sataprosenttisen varmoja siitä, että kehään astuu täysin valmis ja kykenevä ottelija. 

Tästä huolimatta nostin reippaasti käteni valmentajan tiedustellessa halukkuuttamme. Aion ainakin yrittää ja tehdä parhaani päästäkseni tavoitteeseeni, mutta tavallaan vaikka pettymys onkin suuri mikäli mua ei kisaryhmään huolita, niin tiedän ainakin että se on vaan mun oman turvallisuuden takia ja luotan täysin valmentajieni arvostelukykyyn. Jään jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää ja mihin tästä mun kääpiökropasta oikeasti on. 

Loppuun vielä pieni motivaatiopläjäys koskien tätä maagista lajia.

Rounda Rousey. Ehkä maailman kovin mimmi. Täysin suvereeni naisten UFC:n hallitsija. Ja älkää nyt ymmärtäkö mua väärin, en todellakaan ihannoi mitään turpaan mätkimistä tai aggresiivisuutta, vaan nyt lajia kokeilleena ja siihen täysin hurahtaneena toi fysiikka ja tekniikka sekä silkka ylivoimaisuus saavat tällaisen lapsen kengissä olevan amatöörin haluamaan lisää, odottamaan seuraavia treenejä entistä enemmän. Katson Rouseyta ylöspäin samalla tavalla kuin pikkufutarit Christiano Ronaldoa tai jääkiekkoilijat Teemu Selännettä. Joka lajissa on oma ikoninsa, joka potkii treenajia perseelle ja saa tavoittelemaan samanlaista osaamista, ja ainakin itselle nämä oman alansa supertyypit on todella tärkeitä motivaationnostattajia ja ylläpitäjiä. 

Nyt pyykkäämään ennen pikkujäbän heräämistä, että on sitten jotain päälle pantavaa illan lukkopainiskeluun. :)

AINIIN peeäs. Huomenna päästään kavereiden kanssa vähän tuulettumaan kun Viljami menee kummitädilleen hoitoon. Kokeilin ihan vitsillä muutamia vanhoja housujani sekä paria hametta ja GUESS WHAT! NE MENI PÄÄLLE eikä edes näyttänyt kauhean pahalta. JIHUUUUU!

On pakolaiskriisiä, työttömyyttä, lamaa, leikkauksia...

Jokaikinen kerta kun avaa Iltalehden sivut, täyttyy näyttö huonoista uutisista. Medialla vielä tuntuu olevan erityinen tarve ja kyky värikynillään kirjoittaa asioista niin, että ne näyttävät näin tavallisen, asioiden syvemmästä luonteesta tietämättömän kansalaisen silmissä vielä todellisuutta miljoona kertaa pahemmilta.

Myönnän rehellisesti, että tietoni ovat rajalliset, enkä tosiaan usko sinisilmäisesti kaikkea mitä media meille suoltaa. Asioilla on myös aina monta eri perspektiiviä, ja näin pumpulissa kasvaneena en tietenkään pysty täysin samaistumaan esimerkiksi sodan keskeltä tulevan ihmisen ajatusmaailmaan ja arkeen. Kuitenkin joudun perustamaan mielipiteeni tälle ehkä hieman hataralle pohjalle, ja haluaisinkin hieman valottaa ajatuksiani koskien tätä sekasortoa ja kaaosta. Olisin myös erittäin halukas kuulemaan teidän mahdollisten lukijoiden ajatuksia ja mielipiteitä näistä päivänpolttavista aiheista.

Pakolaiskriisi on saanut todella pelottavat mittasuhteet. Tilanteen pelottavuutta lisää entisestään silmissäni se, että Suomen rajojen sisäpuolellakin kuohuu niin voimakkaasti tällä hetkelllä: näin maallikon silmin tuntuu aivan järjettömältä, että vanhusten sekä esimerkiksi sairaanhoitajien ja poliisien toimeentuloa ja jo ennestäänkin matalaa palkkatasoa rokotetaan entisestään ja päivähoito-oikeutta rajoitetaan ja maksuja nostetaan samalla kuitenkin pakolaiskiintiöitä nostaen ja siihen suuria summia sijoittaen. Olen myös nähnyt useamman haastattelun, joissa pakolaiset (kummasti aina miehiä) sanovat HALUAVANSA Saksaan tai Suomeen, ettei esimerkiksi Unkari tai Tanska kelpaa. Herää väkisinkin kysymys: kuinka moni oikeasti hädässä oleva jää näiden "elintasopakolaisten" jalkoihin?

Myös viime päivinä kuohuttanu Instagram -tili, jolla maahanmuuttajataustaiset nuoret tappelevat keskenään tai pahoinpitelevät sivullisia, nostaa väkisinkin tunteita pintaan ja jälleen kerran valitettavasti päällimmäisenä kytee pelko. Asuin opiskeluaikoinani Tampereen Hervannassa ja tein yötöitä, joten itsekään en välttynyt ulkomaalaistaustaisten ahdistelulta, ja olen valitettavasti suhtautunut heihin siitä lähtien varauksella. On olemassa myös tilastoja, joista käy ilmi ulkomaalaistaustaisen suuri prosenttiosuus niin ryöstöissä, raiskauksissa kuin pahoinpitelyissäkin. Taas, painotan pohjaavani mielipiteeni omiin kokemuksiini sekä selkeästi sinivalkoisiin medialähteisiin, joten olen pahoillani, jos tämän kirjoitukseni validiteetti on hieman kyseenalainen.

Mielestäni suomalainen UFC-ottelija, maahanmuuttajataustainen Makwan Amirkhani viestittää videollaan nuorille maahanmuuttajille upeasti juuri niitä asioita, joita itsekin haluaisin heille kertoa (http://www.iltalehti.fi/kamppailulajit/2015091520357295_bw.shtml). Kunnioittakaa sitä, että olette päässeet tänne. Kunnioittakaa meidän kulttuuriamme. Kunnioittakaa vanhempianne. Älkää tehkö kaikkien maahanmuuttajien elämästä paskaa. Mun täytyy nimittäin rehellisesti sanoa, että juuri tällaisten "mätämunien" takia mulla on valitettavan negatiivinen fiilis aina näitä nuoria, ja vähän vanhempiakin, nähdessäni. Kuitenkin tiedän, kiitos tällaisten Makwaneiden, että moni heistä on oikeasti hyviä tyyppejä, valmiita kantamaan kortensa kekoon ja halukkaita integroitumaan suomalaiseen kulttuuriin kuitenkaan juuriaan unohtamatta.

Suomalaisen juntin saa kuitenkin liian helposti muuttumaan ulkomaalaisvastaiseksi.

Mitä leikkauksiin tulee, kannan mielelläni korteni kekoon ja tunnen oman vastuuni tässä velkataakassa. Näin kaupan tes:in alaisena, suht matalapalkkaisena myyjänä luovun mielelläni siitä lisien leikkauksista koituvasta noin tuhannesta eurosta vuodessa, eikä minua oikeastaan tuo sairasloman karenssipäiväkään haittaa. Lomaoikeuden lyheneminen vähän harmittaa mutta en koe, että sekään on mikään ylitsepääsemätön ongelma. Se, mitä en tässä leikkauspolitiikassa ymmärrä on tuo eduskunnan erivapaus säilyttää pitkät lomat ja sairastaa ilman karensseja, sekä palkkausjärjestelmä, johon sisältyy tuhannen euron edestä verovapaata tuloa jo valmiiksi korkean kuukausipalkan lisäksi. On suorastaan matalapalkka-alojen työntekijöille kettuilua, että väitetään kaikkien olevan samassa veneessä ja eduskunnan kantavan kortensa kekoon sillä, että "lomautetaan" kansanedustajat viikoksi? WTF, tämä tarkoittaa noin kolmentuhannen euron menetystä vuosituloista, jotka ovat melkein kolminkertaiset verrattuna vaikkapa poliisiin. Sitten keräillään näitä poliittisia irtopisteitä heittämällä muutama tonni hyväntekeväisyyteen tai lupaamalla joku tyhjillään oleva lukaali pakolaisten käyttöön (tätäkään en usko ennen kun näen). Mielestäni tärkeää työtä tekevien, kuten sairaanhoitajien tai poliisien, työehtoihin ei tulisi näin radikaalisti kajota. Sunnuntailisät ovat kieltämättä aikamoinen muinaisjäänne, mutta ylityölisät ovat täysin oikeutettuja, etenkin sairaalamaailmassa: ylitöitä kun on pakko tehdä kun henkilökuntaa ei ole tarpeeksi.

Jotta tällainen rangaistusilmapiiri etenkin sairaalamaailmassa ja poliisien kohdalla vältettäisiin, olisin valmis esimerkiksi tuohon ehdotettuun lomarahojen puolittamiseen. Onhan se lomaraha kiva lisä rahoittamaan festarireissuja ja kesän kaljoittelua mutta kyllä mä silti priorisoisin turvallisen yhteiskunnan ja toimivan terveydenhuollon sen edelle.

Jenkeissä nauretaan leikkauksien aiheuttamalle kohulle. Köyhissä maissa kadehditaan sitä, että meillä on puhdasta juomavettä. Myönnän, että mistä tahansa nyt leikataankaan, on meillä silti asiat tosi hyvin verrattuna moneen muuhun maahan ja tiedostan myös näiden leikkauksien tarpeellisuuden. Ahdinko on kuitenkin jossain määrin aina suhteellista, maan ja yhteiskunnan elintasosta ja sitä kautta mm. hintakehityksestä riippuvaista, joten mielestäni tämä kuohunta on ihan aiheellista.

Ehkä ei tietämättömänä pitäisi ottaa kantaa. Ehkä pitäisi luottaa siihen, että päättäjät tietävät mitä tekevät. Kuitenkin sota niin puolueiden välillä kuin niiden sisälläkin sekä niiden jäsenten haluttomuus kantaa korteaan kekoon alkaa pikkuhiljaa tutisuttamaan tämänkin äidin punttia.

Mitä mieltä sä olet?

Kun beibi tuli taloon – karvanaamojen näkökulma

Raskaana ollessani etsin kuumeisesti kokemuksia vastasyntyneen vauvan tuomisesta koiratalouteen, mutten löytänyt kauhean montaa blogimerkintää aiheesta. Olin todella peloissani Viljamin ja kahden koiramme ensikohtaamisesta ja maalailinkin erittäin tummia uhkakuvia siitä, kuinka joutuisimme lopulta luopumaan koiristamme niiden suhtautuessa jotenkin väärällä tavalla uuteen tulokkaaseen.

Pelkoni oli onneksi aivan turha.

Tämä tässä on Kaffi. Kolmevuotias neitonen, jota jännitin ehkä vielä enemmän kuin toista koiraamme. Kyseessä on maailman lempein ja fiksuin koira, joka kuitenkin on sataprosenttisesti minun koirani. Olemme harrastaneet yhdessä vaikka mitä, mm. agilitya ja tokoa, joten ollaan jotenkin hitsauduttu tässä vuosien varrella paljon enemmän yhteen kuin Kaffi ja mieheni. Neiti on myös osoittanut aikaisemmin lapsien vieraillessa hieman mustasukkaisuuden merkkejä haukahtelemalla ja tulemalla minun ja vieraan väliin, kuitenkaan koskaan mitään sen vakavempaa tekemättä.

Kun Viljami saapui, ei mustasukkaisuudesta ollut tietoakaan. Kaffi omaksui heti isosiskon roolinsa ja aina vauvan itkiessä tuli hakemaan minua tai miestäni, jos emme heti ehtineet reagoida. Kaffi myös hieman vahtii Viljamia ja tarkkailee herkeämättä, jos joku vieras pitelee poikaa sylissään, muttei ole osoittanut minkäänlaisia uhkaavia tai aggressiivisia merkkejä. Onneksi.

Tämä puolestaan on Mölö. Kaksivuotias taulapää, joka ei ehkä lukeudu niihin penaalin terävimpiin kyniin. Lenkillä Mölö kävelee päin valotolppia ja poissaollessamme lukitsee itsensä johonkin huoneista ja on perin loukkaantunut pois päästessään – ei siis ehkä ole epäselvää kumpi koiristamme on se "master mind". Vauvan tullessa kotiin ei Mölö oikein edes tajunnut jonkin muuttuneen. Viljami saa elää omaa elämäänsä Mölön eläessä omaansa, joten aika rauhaksiin heidänkin ensitapaamisensa sujui. Kuitenkin aina silloin tällöin Mölökin osoittaa jonkinasteista kiintymystä Viljamia kohtaan: mikäli Viljami on nukahtanut vaikka sohvalle, menee Mölö hyvin lähelle nukkumaan, painaa päänsä Viljamin syliin tai päätä vasten. Satunnaisia pusuja käydään myös antamassa aina Vilkun leikkiessä lattialla.

Tämän läpikäyneenä uskaltaisinkin väittää, että koirat kyllä vaistoavat vauvan olevan pieni rääpäle, joka tarvitsee hellää huolenpitoa. Tottakai pitää olla varovainen lapsen ja koiran ollessa samassa huoneessa mutta pääasiassa ainakin meidän ADHD:t ovat aivan eri koiria kun Viljami on lähettyvillä. Tietysti meillä on vielä se turkistarepimis- ja kiusaamisvaihe vielä edessä päin, joten tilanne saattaa toki muuttua radikaalistikin, mutta so far so good. :)

Mutsi kokkaa: maailman paras (ja helpoin) lohipasta

Kokkailin tossa vaihteeksi mun ihan lempisapuskaa ja ajattelin jakaa reseptin teillekin. Itse uskon maun mukaan -kokkaamiseen, joten kaikki määrät on noin -arvoja, eli saa ja pitääkin säätää just sellaiseksi kun ite tykkää :)

Tarvitset siis:

n. 300g lohta (itse käytän useimmiten vakuumipakattua graavia)

puolikkaan sitruunan

lorauksen kermaa

pussillisen parsakaalia

yhden valkosipulin kynnen

mustapippuria

suolaa

pastaa (toi Torinon tumma + prode on oma suosikki!)

Pannulle loraus oliiviöljyä, lohi ja parsakaalit paistumaan (etenkin jos käyttää pakastebroccolia niin kannattaa iskeä paistumaan heti alkuun niin ei jää jäiseksi ja valmistusaika lyhenee :) ), sekaan valkosipali ja mausteet. Hetken siinä sitten pyörittelet sörsseliä ja viimeiseksi lisäät lorauksen kermaa ja annat porista hetken aikaa. Parsakaali on siitä huikea ainesosa, että se oikein imee itseensä makuja, ja varsinkin kun höystää kermalla niin avot – kyllä on makua eikä kauhean epäterveellistäkään sellaista. :) Kylkeen sitten vaan salaattia ja itse olen alkanut myös lisäämään yhden avokadon joka aterialle: huomasin nimittäin, että hyvien rasvojen saantini on aivan minimissä. 

Kaikki kokkailuun käytetty on joko täysin rasvatonta tai ainakin hyvin vähärasvaista, joten sekä 

avokado että pähkinät ovat tulleet jäädäkseen ruokavaliooni. Pähkinöitä syön vajaan kourallisen päivässä joko välipalalla rahkan ja marjojen kera tai illalla ennen nukkumaanmenoa. Ei mulla mitään ammattilaisen mielipidettä tähän ole mutta olen huomannut nälän pysyvän selkeästi paremmin poissa kun mukana on myös rasvoja, ja kai se näin kovaa treenaavalle on myös aika tärkeää saada niitä OIKEISTA lähteistä, ovathan ne solujen rakennusaineita. 

Muuten oiva vinkki tuohon salaattipuoleen: Ikean salaattilinko. Sen lisäksi, että salaatinlehdet saadaan tietysti pesun jälkeen kuivaksi, on se myös aivan törkeän hyvä säilytysastia ylijääneelle salaatille! Jääkaapissa kertynyt kosteus nimittäin valuu ritelikön läpi astian pohjalle, jolloin jämät pysyvät paljon fressimpänä. Itse ainakin olen ennen kärsinyt suorastaan etovasta fiiliksestä päivän vanhaa salaattia kohtaan mutta se on tämän innovaation jälkeen jäänyt unholaan eikä jämiä tarvitse enää heittää roskiin! HEUREKA!

Kannattaa kokeilla :)

Viljami on aina keittiössä mukana touhuilemassa :)

Remppapäivitys

Kuten aiemminkin jo kerroin, ostimme mieheni vanhempien rintamamiestalon, jota olemme nyt kauhealla tohinalla remontoineet. Keskikerros saatiin onneksi pientä säätöä vaille valmiiksi ennen Viljamin syntymää, jonka jälkeen siirryttiinkin sen suurimman pommin, nimittäin kellarissa sijaitsevien sauna- ja märkätilojen sekä autotallin kimppuun.

Ruokahuoneen uutta ilmettä DIY lampuin ja vinyylitauluin.

Mittava remontti aloitettiin kaivamalla autotallin lattia auki, valamalla tilalle uusi sekä asentamalla lattialämmityskaapelit.  Autotalli on varmaan yksi vanhan talon suurimmista energiasyöpöistä, sillä vanha laho ovi sekä eristämättömät seinät falskaavat sen verran, että ainoastaan harakoilla on autotallin läheisyydessä lämmin. Vanha ovi poistettiin ja tilalle muurattiin seinä sekä uusi ulko-ovi asennettiin paikoilleen. Kun valu oli kuivunut koki autotalli myös aikamoisen muodonmuutoksen: siitä tuli nimittäin väliaikainen spa/kodinhoitohuone. :D

Kyllä hymyilytti kun ei enää tarvinnut käsin kaivaa :D

Urbaanigaragespa.

Tässä puuttui vielä ovi mutta seinä on saatu muurattua.

Tähän ratkaisuun päädyttiin, jotta pesukone ja kuivausrumpu sekä suihku olisivat koko remontin ajan käytettävissä satunnaisia vesikatkoja lukuunottamatta.

Kun spa saatiin käyttökuntoon, yhden pienimuotoisen tulvan jälkeen (vettä satoi kaatamalla eikä oviaukkoa oltu vielä muurattu umpeen), siirryttiin purkamaan saunatiloja. Lauteet lensivät ikkunasta pihalle hyvinkin nopeasti, mutta kun tuli seinien purun vuoro jouduttiin hakemaan järeämpiä aseita. Pienen jännitysmomenttinsa projektiin toi myös se, ettei meillä ollut sataprosenttista varmuutta yhden puretun seinän kantavuudesta, ainoastaan anopin muistikuvat olivat tukemassa suunnitelmiamme. No, kun järeä kone oli haettu ja kyseenalainen seinä purettu, oli onneksi ruokahuonekin vielä omalla paikallaan eikä saunan tilalla kellarissa. DON'T TRY THIS AT HOME.

Tossa oli ennen sauna sekä pieni varastotila. Nyt se näyttää lähinnä natsi-Saksan kaasukammiolta.

Seuraava steppi olisi saunan siivoamisen lisäksi alkaa kaivamaan lattiaa samaan tapaan auki kuin autotallissa. Ongelmalliseksi sen tekee se, ettei tuollaista minikaivuria saa tilaan millään, joten käsipelillä mennään. Autotallissa täytemaana oli käytetty JÄRKYTTÄVÄN kokoisia kivenmurikoita, joten jos ja kun vastaavia järkäleitä tulee vastaan myös sauna- ja suihkutilojen alta, päästään luultavasti vähän räjäyttelemään. Kunhan torppa pysyisi vaan paikoillaan. Lattian valukaan ei ole ihan niin yksinkertaista, sillä autotalliin kura tuotiin isolla autolla ja se valutettiin vaan suoraan paikoilleen. Tunti, ja homma oli valmis. Tätäkään tekniikka ei voida saunatilojen kanssa hyödyntää, joten täytyy vähän luovia miten homma sitten hoidetaan kun sen aika koittaa.

Kellarissa ei ole ennen ollut lattialämmitystä, eikä ennen maalämpöön siirtymistä tullut lämmintä vettäkään. Voitte kuvitella millaista oli käydä suihkussa tuossa tammi-helmikuussa kun tänne muutettiin. :D Tuollainen autotallispa on siis ihan luksusta verrattuna entiseen, puhumattakaan sitten remontin lopputuloksesta. Keeping ma eyes on the prize.

Suunnitelmat on suuret ja budjetti on rajallinen mutta eiköhän tästä vielä hyvä saada. Palaan aina edistysaskeleita otettaessa tämänkin projektin kimppuun myös täällä blogin puolella. :)

Ekat melkeinsparrit ja kutsu videohaastatteluun!

Voi tätä treenin iloa! Eilen päästiin jo melkein ihan oikeasti painimaan ja sainkin oivan vastuksen minua hieman isokokoisemmasta naisesta. Mä pahoittelen jos mun nimitykset ei nyt ihan osu kohdilleen, latvasta laho kun olen niin ei tuo muisti ihan täysin pelaa, mutta pääteema treeneissä oli suljetusta guardista karkaaminen joko niin, että toinen jalka oli sivulla 90 asteen kulmassa ja toinen polvi tuli vastustajan jalkojen välistä samalla työntäen taaksepäin, jolloin vastustajan guard aukeaa, tai niin, että noustiin suorille jaloille ja työnnettiin vastustajan lantiosta saaden saman vaikutuksen aikaan.

Kun guard on ohitettu, painetaan vastustajan polvea alaspäin ja liu'utetaan oma polvi vastustan yli niin, että päästään sideen ja siitä jaloilla saksaten side mountiin. Kun side mount on saavutettu, yrittää vastustaja karata sieltä käyttäen hyväkseen oi-niin-ihanaa katkarapua sekä framingia, ja harjoitus loppui kuin saatiin joko half tai full guard otettua.

Tässä tuo saksaus side mountissa:

Ja tässä karkaaminen side mountista:

Kuten tekstistäni ehkä huomaa, ei terminologia ole vielä ihan hallussa eikä varmaan lajia jo pitkäänkään harrastaneet välttämättä ihan ymmärrä mitä haen takaa sepustuksiltani. Nämä onkin ehkä enemmän mulle muistiinpanoja, etten ole perjantain treeneissä taas ihan pihalla. :D

Ollaan myöskin aikaisemmissa treeneissä harjoiteltu sweepejä sekä kimuraa, ja tästä löysin myös hyvän videon:

Myös tämän videon tekniikoita on tullut jo kokeiltua (lukuunottamatta tuota keskimmäistä), ja tässä näkeekin hyvin sen katkarapumuuvin käytön karkaamisen apuna:

On se vaan niin kivaa! Aiemmin olen aina ajatellut painin olevan tylsää väkerrystä – eihän siinä saa edes potkia tai lyödä – mutta nyt lajia muutaman viikon harrastaneena syön kyllä sanani. Ei olla tosiaan vielä päästy kunnolla sparrailemaan mutta jo se vähä vääntäminen mitä ollaan tehty saa hien nousemaan pintaan ja etenkin keskivartalolle mukavan poltteen, joka ilmoittelee olemassaolostaan vielä seuraavanakin päivänä.

Meillä on tosiaan treenit kolme kertaa viikossa, joista ma ja pe on lukkopainia ja keskiviikko sitten ihan sitä itseään eli vapaaottelua. Vapaaottelutreenejä on mulla vasta yhdet alla, ja olin kyllä niiiiin kuollut viime keskiviikkona vaappuessani autolle harjoitusten jälkeen. Vedettiin vähintään miljoona erää reisihippaa, vähän burpeita sekä harjoiteltiin etu- ja takasuoria, eli vasta aika pintaraapaisu itse lajia ajatellen mutta ai että mä nautin! En tosin vielä tiedä miten pystyn ikinä oikeasti lyömään toista ihmistä. :D

Noniin, piisatkoon se tällä erää tästä aiheesta ja siirrytään seuraavaan. Eli tuohon videohaastatteluun! Erääseen urheilukauppaan haettin 5h/vko myyjää, ja pistin viime viikolla ihan vitsillä hakemuksen sisään. Koska tuntimäärä on niin pieni, voisin hankkia hieman lisätienestejä sen kuitenkaan vaikuttamatta äitiyspäivärahaani, ja tämäkös minua houkutti hakemusta kirjoittaessani. Eilen sähköpostiini kolahtikin sitten viesti, jossa onniteltiin jatkoon pääsystä ja pyydettiin osallistumaan videohaastatteluun. En ollut koskaan moisessa ollut ja vähän jännityneenä avasin minulle lähetetyn linkin. Sivustolta löytyi viisi valmiiksi videoitua kysymystä, joihin minun piti sitten kuvata vastausvideo. Oli kyllä ihan huikean kiva tapa hoitaa ensimmäinen "haastattelukierros", pääsi jo hiukan näyttämään naamaansa ja esittelemään ulosantiaan sekä ajatuksiaan. Varmasti myös suht tehokas ja varmasti informatiivinen tapa työnantajalle arvioida kuka hommaan oikeasti sopii. Nyt vaan toivotaan, että mun lätinät sekä pärstä miellytti sen verran että pääsisin seuraavalle kierrokselle :)

Sellaista tällä erää, Viljami tuolla huutelee ruokaa. Kuulemisiin!

No mutta mitä kuuluu beibille?

Kesän hurahtaessa ohi vailla yhden yhtä blogikirjoitusta, ajattelin nyt vähän summailla mitä meidän pikkumiehen elämässä on ehtinyt tapahtua tässä hiljaisuuden aikana.

12.7. beibi kastettiin täällä meillä kotona, ja nimekseen herra sai Viljami Aaron Olavi. Sana beibi jääkin tästedes unholaan ja miekkosesta puhuttaessa käytän jatkossa ihan oikeaa nimeä. 

Kastetilaisuus meni moitteettomasti, mitä nyt paikalle ilmaantui aika lailla enemmän väkeä kuin oli alunperin tarkoitettu ja pappikin innostui vähän liiaksi tarinoimaan alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen. Kummejahan Viljamille siunaantui jopa seitsemän kappaletta, ja jokainen heistä ansaitsee paikkansa täysin. 

Sylikummina toimi paras ystäväni sekä viime kirjoituksessa mainittu supetreenari <3

Ruotsista tullut ristiäislahja oli ehkä coolein kaikista.

En enää imetä, sillä saatuani jälkitarkastuksessa 10 päivän antibioottikuurin kieltäytyi Viljami totaalisesti enää syömästä muusta kuin pullosta ja muuta kuin korviketta. Kymmenen päivää imettämättä ei tee hyvää maidontuotannolle, joten päätimmekin lapsen hyvinvointi etusijalla siirtyä kokonaan korvikkeisiin. Kolmekuukautisneuvolassa elokuun lopussa päätettiin myös varovasti aloittaa kiinteiden maistelu, sillä poikamme on hyvinkin isokokoinen ikäisekseen (silloin painoi jo yli seitsemän kiloa ja oli 63cm pitkä), eikä maito tuntunut enää pitävän nälkää kovinkaan pitkään vaan syöntivälit päivällä tihenivät jo tuntiin ja maitoa kului kerralla vähintään 150ml. 

Tänne se lusikka.

Maistelu aloitettiin porkkanalla, sitten siirryttiin bataattiin ja parsakaaliin. Muutaman viikon kokeilun jälkeen sai poika lounaalla jotain näistä kolmesta ja päivemmällä sitten välipalaksi hedelmää, kuten banaania, omenaa tai päärynää. Kaikki tarjottu on mennyt alas mukisematta, eikä vatsa- tai iho-oireita ole ilmaantunut minkäänlaisia. Viljami vetää ensin maidolla napansa täyteen ja sen jälkeen maistelee muutamia lusikallisia tai jyrsii valmiiksi leikattuja palasia helpottaen näin samalla myös kutisevia ikeniä.

Omena on suurta herkkua ja sekin pitää saada syödä itse.

Uusia taitoja tuntuu Viljami oppivan päivittäin ja kolmen kuukauden iässä herra päättikin oppia pyörähtämään jo selältä mahalleenkin. Sittemmin tämän taidon treenaaminen on jostain syystä jäänyt vähemmälle mutta sen sijaan ryömimään on lähdetty ja vauhdilla aina kun joku sattuu laittamaan pojan mahalleen. 

Yöt on nukuttu puoli kahdeksasta aamu kuuteen jo monta viikkoa ja sekös meitä vanhempia ilahduttaa. Muutenkin täytyy sanoa että meille on siunaantunut tosi helppo ja iloinen vauva, joka ei huuda ellei ole yliväsynyt tai nälkäinen. Muulloin naureskellaan, höpötellään ja riehutaan – on meillä kyllä maailman paras poika. <3

Back in action - mind on a mission.

Tahtomattani edellisestä kirjoituksesta vierähti näköjään hiukan liian pitkä aika. Totutteleminen uuteen vauva-arkeen, urheilun pariin palaaminen sekä ihan puhdas laiskuus saivat tästä bloggaajan alusta yliotteen, jonka aion nyt karistaa pois kerta heitolla.

'Cos I'm a woman on a mission.

Aloitetaan vaikka siitä, kun beibi täytti kuusi viikkoa. Silloin nimittäin koitti kauan odotettu paluu salille, ja voi sitä treenin riemua kun pienen pienillä painoilla lähdin varovasti kulkemaan polkua kohti entistä kuntoani. Alkuun tunsin pientä kateutta katsellessani entistä treenikaveriani, hänen lihasvoimaansa sekä uskomattoman tasapainoista tekniikkaansa, olinhan ennen ollut meistä kahdesta se "kovempi" crossfittaaja, mutta pian silkka treenin aiheuttama euforia ja hyvän olon tunne saivat minut nielemään ylpeyteni ja keskittymään olennaiseen – kunnon asteittaiseen palauttamiseen. 

Yllä vähän ekoja tempauksia vuoden tauon jälkeen :D Ihan pikkasen vielä tekemistä tuon liikkeen kanssa.

Sainkin muutaman treenin jälkeen iloiten huomata, että vaikka voimatasot eivät olleetkaan lähellekään entistä, liikkuvuus ei raskaudesta ja synnytyksestä huolimatta ollut kadonnut minnekään. Lihasmuisti on kyllä erikoinen asia, sillä myös liikeradat löytyivät nopeasti ja ennemmin kuin huomasinkaan siirryin pelkän jumppakepin käytöstä tekemään rinnallevetoja, tempauksia ja muita painonnostoliikkeitä tangolla joka treenikerralla painoja lisäten. Vauvan ollessa noin kaksi ja puoli kuukautta menin ensimmäiselle ryhmätunnillekin, ja siitä se sitten oikeastaan lähti oikein toden teolla. 

Aloin juosta tunnin lenkkejä kahdesti viikossa, jonka lisäksi salilla tuli käytyä kolme tai neljä kertaa. Joka askeleella juoksu tuntui helpommalta, joka kyykkäyksellä jalat vahvemmilta. Joka treenin jälkeen hymyni oli leveämpi. 

Koitti syyskuun toinen päivä. Olin koko päivän ollut kuin tulisilla hiilillä. Mieheni oli nimittäin ilmoittanut minut MMA Team 300 -salille lukkopainin ja vapaaottelun peruskurssille. En tiennyt yhtään mitä odottaa astuessani ovesta sisään, paitsi sen, että kanssasisaria en luultavasti kauhean montaa tulisi kurssilla näkemään. Tässä olinkin oikeassa, sillä lisäkseni treeneissä oli kolme muuta tyttöä ehkä noin pariakymmentä miestä kohden. 

Joskus pikkutyttönä harrastin judoa keltaiseen vyöhön saakka, eli en kauhean pitkälle. Olen myös käynyt kuntonyrkkeilyssä joskus mutta muuten kamppailutaustani on hyvin mitäänsanomaton. Tästä huolimatta onnistuin kuin onnistuinkin työntämään jännityksen sivuun ja antautumaan täysillä treenin vietäväksi, ja voin sanoa, että kyllä kannatti.

Kurssia on nyt kulunut pari viikkoa ja jokaikisten treenien jälkeen kasvoni ovat loistaneet kuin naantalin aurinko, ei pelkästään hiestä vaan myös silkasta oppimisen ilosta. Kun viettää suurimman osan ajastaan kotona äitinä päivien kulkiessa samoilla urillaan, on vaan niin vapauttavaa päästä tekemään jotain täysin uutta. Hyvän treenin lisäksi lukkopaini ja vapaaottelu tarjoavat mahdollisuuden TODELLA tehokkaaseen aivojumppaan, ja sitähän tässä on kyllä kaivattukin. 

Tästä pääsemmekin itse otsikon viittaamaan aiheeseen: minulla on tavoite. Nimittäin jonain päivänä otella. 

Olen aina ollut todella kilpailuhenkinen, ja rakastan yli kaiken sitä fiilistä, mikä kilpailemisesta tulee. Vaikkei voittaisikaan (vaikka sitähän tietysti aina lähdetään hakemaan), on itse kilpailu palkinto siitä kaikesta työstä mikä sen eteen on tehty. Vielä en tiedä, onko minusta painijaksi saati vapaaottelijaksi, mutta sen tiedän, että periksiantamattomuuteni on ominaisuus joka vie pitkälle lajissa kuin lajissa. Mä en todellakaan luovuta helpolla, ja voisin kuvitella että kehässä tai tatamilla vääntäessä se jos jokin on avain onnistumiseen. 

Ready to fight.Kuva: Heikki Takala, http://heikkitakalaphotography.format.com/paasivu

Kuva: Heikki Takala

Paljon työtä se vaatii ja myönnän, ettei mulla ole vielä harmainta aavistustakaan kuinka paljon. Ei auta, että olen hyvässä kunnossa vaan on myös tuhansia tekniikoita opeteltavana ja sitten niitä pitäisi vielä osata oikeasti käyttää siinä kamppailutilanteessa. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani lajin tuomista haasteista ja katson niitä rohkeasti suoraan silmästä silmään. Aikataulua en itselleni vielä tässä vaiheessa aseta, olen vielä niin lapsen kengissä uudella aluevaltauksellani ettei siinä olisi ihan vielä mitään mieltä. Kunhan kaksi kuukautta kestävä alkeiskurssi on taputeltu olen varmasti huomattavasti viisaampi niin lajin kuin oman kykeneväisyytenikin suhteen. 

3,5kk synnytyksestä. Saa sitä ihan ylpeä olla :)

Tässä vaiheessa haluan kuitenkin jälleen kerran kiittää uskomatonta miestäni. Ilman hänen semipakottamistaan en olisi koskaan eksynyt tuonne eikä minun olisi mahdollista treenata pienen lapsen äitinä näin usein, ellei hän olisi valmis seisomaan takanani mitä ikinä päätänkään tavoitella. Kyllä me vaan ollaan sen verran toimiva tiimi että saa moni olla kateellinen ;)

Eli, summa summarum: blogin sävy tulee olemaan hyvin urheilullinen tästä eteenpäin. Pikkumiestä ja hänen kehitystään sekä remontin etenemistä ja muita päivän polttavia ajatuksia saa vieläkin seurata teksteistäni, mutta se punainen lanka tulee vastaisuudessa kulkemaan samoja lenkkipolkuja kanssani. 

Voi vitsi, musta tulee ottelija!