Ollut vähän hiljaista täällä blogin puolella viime aikoina, pahin tapahtui ja menetettiin meidän ihana isä 20. päivä eikä ole oikein ollut inspiraatiota avata konetta. Treeneistä olen kuitenkin pitänyt kiinni kynsin ja hampain ja voin kertoa, että se jos jokin on auttanut.
Peruskurssi purkitettiin maanantaina painin merkeissä, ja heti tiistaina hypättiin jatkokurssin matkaan. Peruskurssilla treenejä oli kolmesti viikossa, joista kaksi oli painia ja yksi vapaaottelua. En ole koskaan aiemmin lyönyt saati potkinut (muuta kuin palloa), joten nämä treenit ovat olleet siltä osin todella haastavia, ja nyt jatkokurssilla tuntuu, että odotetaan osaavan paljon enemmän kuin mitä peruskurssilta jäi käteen. Lisäksi samoissa treeneissä mukana on kisaavia ja kauemmin lajia harrastaneita, joten oma amatöörimäisyys oikein korostuu.
Tämän asian kanssa pystyn jotenkuten elämään, vaikka kilpailuhenkisyys ja oma vaatimustaso sitä hieman vaikeuttavatkin, mutta se mihin eilen törmäsin on jotain, mikä sai hieman kyseenalaistamaan niin lajivalintaani kuin itseänikin.
Mua pelotti.
Harjoiteltiin suoria, yläkoukkuja sekä upareita. Kun olin itse lyöntivuorossa, innostuin toden teolla tuntien kuinka adrenaliini virtasi suonissani. Suora-suora-etukoukku-suora-upari. Tätä mantraa hokien harjoiteltiin rytmityksiä ja olin aivan haltioissani kun joka lyönnillä sain korjattua tekemiäni virheitä valmentajamme osaavan silmän alla. Sitten tuli mun vuoro pitää pistareita. Mun parina oli tyttö, joka ennen vapaaottelun peruskurssia oli jo useamman vuoden harrastanut thainyrkkeilyä, joten lyöntitekniikoita oli tullut hiottua jo aiemmin plus että voiman- ja vartalonkäyttö olivat aivan eri tasolla kuin mulla. Rauhallisen alun jälkeen pääsi hänkin vauhtiin ja alkoi lyödä lujempaa. Välillä hanska lipesi pistareiden välistä käyden todella lähellä naamaani kuitenkaan siihen yltämättä. Kavahdin taaksepäin ja suljin silmäni. Säikähdin. Näin kävi joka kerta kun parini alkoi lyömään lujempaa ja jouduin lopettamaan sarjan kesken. Onnekseni parini oli hyvin kärsivällinen kanssani mutta ai että mua hävetti. Mitä helvettiä mä teen tällaisen lajin treeneissä saati edes haaveilen kilpailemisesta jos mun reaktio on tämä aina, kun hanska käy edes lähellä kasvojani?
Parini lohdutti mua ja sanoi, että siihen täytyy vain tottua. Kiroillessani omaa pelkuruuttani hän kuitenkin puolivahingossa letkautti, että ehkä toi lukkopaini on sitten enemmän sun laji. Lausahdus oli kuin isku vyön alle (lukkopainia yhtään väheksymättä, se on ihan huikea laji sekin ja olisin ylpeä, jos joskus olisin niin hyvä että kisaisin siinä). Olin kuitenkin rakentanut mielessäni jo kuvia itsestäni kehän keskellä käsi kohotettuna voiton merkiksi. Nähnyt siitä jopa unia. Kuitenkin nyt todellisuus löi mua lujempaa kasvoihin kuin yksikään vastustaja koskaan voisi, ja sai mut kysymään itseltäni: onko musta oikeasti tähän?
Mä haluan, että musta on. Mä en ole mikään luovuttaja. Joka ikisten treenien jälkeen mä hymyilen leveämmin kuin pitkään aikaan. Joka ikinen morning after kipeät lihakseni muistuttelevat lajin tehokkuudesta ja kokonaisvaltaisuudesta. Joka ikinen yö mä nään unia siitä kuinka hyvä musta vielä tulee.
Kertokaa mulle, miten mä voin vaikuttaa kehoni reaktioihin, joiden taustalla on pelko? Auttaako toisto vai enkö ikinä tule pääsemään tästä yli?
Fight or flight, niinhän se blogin nimikin sanoo.
torstai 29. lokakuuta 2015
torstai 15. lokakuuta 2015
TB: THE Wedding
Jotenkin mua on nyt viime aikoina vaivannut aivan järjetön matkakuume. Päädyinkin katselemaan kuvia vuoden mittaiselta ulkomaankomennukseltamme 2011-2012, ja törmäsin hääkuviimme, jotka kuljettivat mut taas takaisin siihen täydelliseen päivään.
Loppuun vielä hyvä tipsi Malediiveille haluavalle: sinne myytävät pakettimatkat ovat todella kalliita, joten me toteutimme reissumme hieman eri tavalla. Bangkokista saimme edestakaiset lennot 300 euroa per naama, ja majoituimme paikallisten asuttamalla atollilla, muistaakseni 20 euron hintaan per yö JA hintaan sisältyi aamupala sekä päivällinen. Saari oli muistaakseni nimeltään Maafushi ja yöpaikkamme Arena Lodge. Henkilökunta oli aivan mieletöntä, tilat siistit ja ruoka ihan mielettömän hyvää. Lisäksi paikka järjestää jos jonkinmoista tekemistä kalastusreissuista vierailuihin viiden tähden resorteissa, joissa yksi yö maksaa lähemmäs 3000 euroa.
Teimmekin useamman koko päivän mittaisen reissun erilaisiin resorteihin: Malediiveillahan meininki on sellainen, että yksi atolli on yksi resorti, joten nähtävää kyllä riitti koko päiväksi. Kävimme myös kalassa ja snorklaamassa, mikä on aivan ehdoton Malediiveilla kävijälle – vesi on niin kirkasta, että pohjaan näkee syvemmälläkin ja riutat sekä siellä asustelevat fisut luovat sellaisen väriloiston ympärilleen, etten kauniimpaa ole kyllä koskaan nähnyt. Sukellustakin toki on mahdollista paikassa harrastaa, mutta mulla ei riittänyt siihen uskallus.
Olimme asuneet vuoden Thaimaassa, ja kotiinpaluu läheni uhkaavaa vauhtia. Olimme saaneet halvat lennot Bangkokista Malediiveille, ja eräänä iltana ennen lähtöä päätimme extempore menevämme siellä naimisiin. Otin yhteyttä majoituksemme omistajaan, joka lupasi hoitaa kaiken alusta loppuun. Täytyy myöntää, että vähän epäilytti, mutta päätin luottaa siihen, että he osaisivat asiansa.
Ja osasivathan he. Meille oli varattu pieni saari (siis miettikää, ihan vain meidän käyttöömme sen päivän ajaksi!), ja meidät kuljetettiin sinne moottoriveneellä. Minun onnekseni siis kampauksella ei ollut niin väliä, pilalle se olisi mennyt kuitenkin, joten sutaisin vaan jotain pientä kikkuraa päähäni ja tökkäsin kukkasen paikoilleen, se saisi nyt kelvata.
Määränpäähämme meidät saattoi lauma delfiinejä, jotka viihdyttivät meitä tempuillaan. Oli jotenkin todella epätodellinen fiilis, enkä oikein vieläkään voi uskoa, että olimme niin etuoikeutettuja. Malediivit kohteena on muutenkin kaikin puolin aivan uskomaton, ja sinne kannattaakin suunnata nyt: paikalliset arvioivat, ettei koko paikkaa ole enää 5-10 vuoden päästä, sillä atollien korkein kohta on vain kolme metriä merenpinnan yläpuolella, ja napajäätiköiden sulaessa ja merenpinnan noustessa, tulee tuo lumoava kohde katoamaan tulevaisuudessa.
Perille päästyämme meitä oli vastassa paikallinen tanssi- ja soittoryhmä. He hymyilivät, nauroivat, lauloivat, soittivat ja tanssivat, enkä olisi voinut toivoa parempaa vastaanottoa. Tuli heti olo, että tästä päivästä tulisi just eikä melkein meidän näköisemme.
Seremonia oli kaunis ja "pappi" hoisi hyvin asiansa, vaikkei nyt ehkä ihan ammatiltansa varmaan mikään kirkonmies ollutkaan. Silläkään ei ollut väliä, sillä Malediiveilla suoritettu vihkiminen ei ole Suomessa lainvoimainen, ja meidän täytyikin sitten myöhemmin käydä virallistamassa liittomme maistraatissa.
Meille oli katettu rannalle aivan uskomaton illallinen. Oli hummeria, mereneläviä, paikallisia makuja, alkoholitonta boolia ja aivan uskomattoman maukas sekä kaunis kakku. Syötyämme ja nautittuamme suuntasimme takaisin majoitukseemme. Huoneemme oli koristeltu ruusun terälehdin ja onnittelutekstein. Päivä oli täydellinen.
Loppuun vielä hyvä tipsi Malediiveille haluavalle: sinne myytävät pakettimatkat ovat todella kalliita, joten me toteutimme reissumme hieman eri tavalla. Bangkokista saimme edestakaiset lennot 300 euroa per naama, ja majoituimme paikallisten asuttamalla atollilla, muistaakseni 20 euron hintaan per yö JA hintaan sisältyi aamupala sekä päivällinen. Saari oli muistaakseni nimeltään Maafushi ja yöpaikkamme Arena Lodge. Henkilökunta oli aivan mieletöntä, tilat siistit ja ruoka ihan mielettömän hyvää. Lisäksi paikka järjestää jos jonkinmoista tekemistä kalastusreissuista vierailuihin viiden tähden resorteissa, joissa yksi yö maksaa lähemmäs 3000 euroa.
Teimmekin useamman koko päivän mittaisen reissun erilaisiin resorteihin: Malediiveillahan meininki on sellainen, että yksi atolli on yksi resorti, joten nähtävää kyllä riitti koko päiväksi. Kävimme myös kalassa ja snorklaamassa, mikä on aivan ehdoton Malediiveilla kävijälle – vesi on niin kirkasta, että pohjaan näkee syvemmälläkin ja riutat sekä siellä asustelevat fisut luovat sellaisen väriloiston ympärilleen, etten kauniimpaa ole kyllä koskaan nähnyt. Sukellustakin toki on mahdollista paikassa harrastaa, mutta mulla ei riittänyt siihen uskallus.
Happiest days of my life.
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Oh what a day!
Jos eilisessä kirjoituksessani manasin huonosti menneitä maanantaitreenejä, niin eiliset pystyottelut olivatkin sitten taas aivan toinen ääripää! Voi video mikä fiilis oli kun astuin salilta ulos, ja mitä sitten tapahtui, oli jotain vielä parempaa…
Harjoituksissa jatkettiin vähän alasvientejä eteenpäin, tällä kertaa niin, että selkäpuolelle pääsyn sijaan käytiin hullun lailla kiinni vastustajan jalkaan, ja heitettiin pari siitä sitten erinäisin keinoin mattoon.
Tätä ollaan treenattu nyt parina kertana, ja se alkaakin luonnistua jo ihan kivasti. Ja tässä sitten niitä uusia juttuja:
Jalkatyö toteutettiin vähän eri tavalla mutta muuten liike oli käytännössä sama. Toisesta heittovariaatiosta en nyt löytänyt videota mutta se oli tätä vähän yksinkertaisempi, joten ihan kiva näyttää tämä coolimpi täällä niin ehkä saan luotua pienen illuusion että mä olen jonkinasteinen badass. ;)
Loppupaineissa lähdettiin pystyasennosta tavoitteena saada kaveri mattoon, jossa painit sitten jatkuivat taputukseen asti. Tässä mä olin tällä kertaa aivan liekeissä (ainakin niin kauan kun oltiin pystyssä :D)! Sain nimittäin jokaisen vastustajani, oli se sitten mies tai nainen, heitettyä uusia tekniikoita käyttäen maahan, ja hetken aikaa onnistuin jopa dominoimaan matossakin, kunnes pari keksi jonkun hienon sweepin mitä vastaan en sitten enää osannutkaan puolustautua. Heti kun pari pääsi dominoivaan asentoon TAI mulle tarjoutui tilaisuus lopettaa menin ihan lukkoon enkä muistanut yhtään tekniikkaa, jolla päästä takaisin tilanteen herraksi. Kummasti se ei kuitenkaan haitannut, hymyilin leveästi joka ikisen erän jälkeen, voitin tai hävisin.
Olen melko pienikokoinen, vikkelä pirulainen, ja luulenkin että tämä on syy sille, että takedownit meni niin hyvin. Yhdelläkään kertaa vastustaja ei ehtinyt reagoida hyökkäykseeni, ja sainkin hyvin yhtäkkisellä ryntäykselläni parin tasapainoa horjutettua niin, ettei sitten mattoon vienti tuottanut enää ongelmia eikä voimaa tarvinnut juurikaan käyttää.
Euforia oli taas kivunnut huippulukemiin astuessani salilta raikkaaseen ulkoilmaan. Sisäänkäynnin eteen oli parkkeerattu pakettiauto, jota pakkasi ehkä noin kolmekymppinen mies kauheaa vauhtia. Hän pysäytti kuitenkin touhuamisensa mut nähtyään, ja ennen kun ehdin karata hän huikkasi tuntevansa mut. Menin aivan hämilleni, en muistanut koskaan nähneeni kyseistä miestä.
"Sä hait meille just töihin! Oli todella hyvä hakemus, videolla sun ulosantis oli todella luontevaa eikä jäänyt sellaista fiilistä, että olisit käsikirjoittanut ja opetellut kaikkea ulkoa."
Mulla alkoi raksuttaa. Olin tosiaan tiistaina ensimmäistä kertaa elämässäni lähettänyt CV:ni lisäksi myös lyhyen esittelyvideon mailin mukana. Noin puoli tuntia hakemuksen lähettämisen jälkeen sain vastauspostia, jossa kiitettiin erittäin hyvästä hakemuksesta, ja todettiin, että olen ehdottomasti haastateltavien joukossa ja haastatteluihin kutsuttaisiin kuun vaihteen tienoilla.
Nyt tämä samainen miekkonen seisoi edessäni hymyillen. Mä vastasin katseeseen enkä voinut olla huvittumatta sen hetkisestä olemuksestani: hikinorot tippuilivat maahan muodostaen vähintäänkin Näsijärven kokoisen lammikon, naamani oli samanvärinen kuin paloauto, ja haisin varmasti ihan hirveälle. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan, ja ehkä osaksi treenin jälkeisestä euforiasta johtuen onnistuin ulosannissani onneksi ainakin omasta mielestäni kiitettävästi.
"Periaatteessa aloitamme haastattelut vasta kuun lopussa, mutta kun nyt kerran treenailet toimistomme alakerrassa (!! pakko olla jokin syvempi tarkoitus tällä :D), niin tulisitko ensi viikolla juttelemaan joku ilta treenien jälkeen?" Hyvä etten kiljunut riemusta. Sovimme, että ensi viikon keskiviikkona menisin toimistolle haastatteluun, ensin tietysti varmistettuani, ettei miestä haittaa etten välttämättä ole sitten ihan edustuskelpoinen. Ei kuulemma haitannut.
Työnkuva ainakin ilmoituksen perusteella olisi just eikä melkein sitä mitä olen hakenut, ja mulla olisi kyllä skillsejä olla oikeasti hyvä siinä. En uskalla nyt tämän enempää innostua, koska jos homma menee puihin niin tulen kyllä rytinällä alas. Kuitenkin jo tässä vaiheessa on jotenkin ihan voittajafiilis: sain kehuja hakemuksestani, olemuksestani sekä ulosannistani, ja ensitapaamisemme ei olisi ehkä voinut mennä paremmin: treeninraikkaana, posket hyvän harjoituksen jälkeen innosta hehkuen olin ainakin aidoimmillani.
Nyt kaikki raajat pystyyn että naulaan sen suurimman haasteen, haastattelun, ja pääsen VIHDOIN unelmieni duuniin.
Harjoituksissa jatkettiin vähän alasvientejä eteenpäin, tällä kertaa niin, että selkäpuolelle pääsyn sijaan käytiin hullun lailla kiinni vastustajan jalkaan, ja heitettiin pari siitä sitten erinäisin keinoin mattoon.
Tätä ollaan treenattu nyt parina kertana, ja se alkaakin luonnistua jo ihan kivasti. Ja tässä sitten niitä uusia juttuja:
Jalkatyö toteutettiin vähän eri tavalla mutta muuten liike oli käytännössä sama. Toisesta heittovariaatiosta en nyt löytänyt videota mutta se oli tätä vähän yksinkertaisempi, joten ihan kiva näyttää tämä coolimpi täällä niin ehkä saan luotua pienen illuusion että mä olen jonkinasteinen badass. ;)
Loppupaineissa lähdettiin pystyasennosta tavoitteena saada kaveri mattoon, jossa painit sitten jatkuivat taputukseen asti. Tässä mä olin tällä kertaa aivan liekeissä (ainakin niin kauan kun oltiin pystyssä :D)! Sain nimittäin jokaisen vastustajani, oli se sitten mies tai nainen, heitettyä uusia tekniikoita käyttäen maahan, ja hetken aikaa onnistuin jopa dominoimaan matossakin, kunnes pari keksi jonkun hienon sweepin mitä vastaan en sitten enää osannutkaan puolustautua. Heti kun pari pääsi dominoivaan asentoon TAI mulle tarjoutui tilaisuus lopettaa menin ihan lukkoon enkä muistanut yhtään tekniikkaa, jolla päästä takaisin tilanteen herraksi. Kummasti se ei kuitenkaan haitannut, hymyilin leveästi joka ikisen erän jälkeen, voitin tai hävisin.
Olen melko pienikokoinen, vikkelä pirulainen, ja luulenkin että tämä on syy sille, että takedownit meni niin hyvin. Yhdelläkään kertaa vastustaja ei ehtinyt reagoida hyökkäykseeni, ja sainkin hyvin yhtäkkisellä ryntäykselläni parin tasapainoa horjutettua niin, ettei sitten mattoon vienti tuottanut enää ongelmia eikä voimaa tarvinnut juurikaan käyttää.
Euforia oli taas kivunnut huippulukemiin astuessani salilta raikkaaseen ulkoilmaan. Sisäänkäynnin eteen oli parkkeerattu pakettiauto, jota pakkasi ehkä noin kolmekymppinen mies kauheaa vauhtia. Hän pysäytti kuitenkin touhuamisensa mut nähtyään, ja ennen kun ehdin karata hän huikkasi tuntevansa mut. Menin aivan hämilleni, en muistanut koskaan nähneeni kyseistä miestä.
"Sä hait meille just töihin! Oli todella hyvä hakemus, videolla sun ulosantis oli todella luontevaa eikä jäänyt sellaista fiilistä, että olisit käsikirjoittanut ja opetellut kaikkea ulkoa."
Mulla alkoi raksuttaa. Olin tosiaan tiistaina ensimmäistä kertaa elämässäni lähettänyt CV:ni lisäksi myös lyhyen esittelyvideon mailin mukana. Noin puoli tuntia hakemuksen lähettämisen jälkeen sain vastauspostia, jossa kiitettiin erittäin hyvästä hakemuksesta, ja todettiin, että olen ehdottomasti haastateltavien joukossa ja haastatteluihin kutsuttaisiin kuun vaihteen tienoilla.
Nyt tämä samainen miekkonen seisoi edessäni hymyillen. Mä vastasin katseeseen enkä voinut olla huvittumatta sen hetkisestä olemuksestani: hikinorot tippuilivat maahan muodostaen vähintäänkin Näsijärven kokoisen lammikon, naamani oli samanvärinen kuin paloauto, ja haisin varmasti ihan hirveälle. Se ei kuitenkaan tuntunut miestä haittaavan, ja ehkä osaksi treenin jälkeisestä euforiasta johtuen onnistuin ulosannissani onneksi ainakin omasta mielestäni kiitettävästi.
"Periaatteessa aloitamme haastattelut vasta kuun lopussa, mutta kun nyt kerran treenailet toimistomme alakerrassa (!! pakko olla jokin syvempi tarkoitus tällä :D), niin tulisitko ensi viikolla juttelemaan joku ilta treenien jälkeen?" Hyvä etten kiljunut riemusta. Sovimme, että ensi viikon keskiviikkona menisin toimistolle haastatteluun, ensin tietysti varmistettuani, ettei miestä haittaa etten välttämättä ole sitten ihan edustuskelpoinen. Ei kuulemma haitannut.
Työnkuva ainakin ilmoituksen perusteella olisi just eikä melkein sitä mitä olen hakenut, ja mulla olisi kyllä skillsejä olla oikeasti hyvä siinä. En uskalla nyt tämän enempää innostua, koska jos homma menee puihin niin tulen kyllä rytinällä alas. Kuitenkin jo tässä vaiheessa on jotenkin ihan voittajafiilis: sain kehuja hakemuksestani, olemuksestani sekä ulosannistani, ja ensitapaamisemme ei olisi ehkä voinut mennä paremmin: treeninraikkaana, posket hyvän harjoituksen jälkeen innosta hehkuen olin ainakin aidoimmillani.
Nyt kaikki raajat pystyyn että naulaan sen suurimman haasteen, haastattelun, ja pääsen VIHDOIN unelmieni duuniin.
Treeniturhautumista + testissä Puman kompressiopökät
Maanantaiset treenit meni sitten aivan päin sanonko mitä. Kaikki alkoi jo alkulämmittelyissä, kun vieressä lämppäillyt miekkonen potkaisi mua täysiä vahingossa nenään ja verta alkoi vuotaa solkenaan. Tokenin tällistä kuitenkin melko nopeasti, ja pääsin onneksi jatkamaan treenejä.
En tiedä johtuiko potkusta vai väsymyksestä vai mistä, mutta mulla ei mennyt oikeasti mikään jakeluun. Mulla oli koko ajan joko kädet, jalat tai pää väärässä paikassa, enkä näin ollen saanut varmaan yhtään hyväksyttävää suoritusta aikaiseksi. Loppupaineissakin käänsin koko ajan selkäni vastustajalle, vaikka mielessäni HUUSIN itselleni, että sinä idiootti, sehän on kaikista huonoin asetelma jos sen sinne päästää. Ei auttanut. Yritin voimalla runnoa itseni parempaan positioon, mutta siinä vaiheessa kun toinen on teknisesti täysin ylivertainen, ja sä vielä annat sille mahdollisuuden siihen, ei paljon voimasta ole hyötyä. Suoraan sanottuna mua vitutti ensimmäistä kertaa kun treenit oli ohi.
Positiivistakin maanantaista kuitenkin löytyi: löysin nimittäin Intersportista tarjouksesta Puman kompressiopökät, jotka olivatkin oiva ostos.
Olin jo pitkään miettinyt 2XU:n kompressiohousujen ostoa, sillä valmentajamme kehui niitä tuossa taannoin kovasti. Pyysinkin ystävääni tuomaan mulle lauantaiselta Helsinki Showdownin messuosastolta sellaiset, mikäli siellä niitä olisi. Onnekseni kyseistä merkkiä ei ollut kisoissa edustettuna, sillä kokeiltuani niitä maanantaina kirosin ne ensiyrittämältä. Matala vyötärörämmäle nimittäin puristi ja kiristi, ja jenkkakahvanikin näyttivät tuplaantuvan siltä seisomalta kun housut päälleni vedin. Bongasin sen sijaan rekistä Puman vastaavat (en tiedä laadullisesti tai kompression tehon suhteen mutta kuitenkin), joissa vyötärö oli mukavan korkea ja kuosikin miellytti. Lisäksi matsku on sopivan liukasta EIKÄ SIITÄ NÄY LÄPI, joka etenkin painissa on osoittautunut hyväksi ominaisuudeksi.
Treeneissä pökät pysyi tosi hyvin päällä, ja ehkä lumevaikutuksena tuntui että veri kiersi koivissa tavallista paremmin. Kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen löytööni, yhtä ominaisuutta lukuunottamatta: väri ja materiaali takaavat sen, että niin hiki kuin esimerkiksi juomapullosta roiskuneet vesiläiskät näkyvät – ja kauas. Sisäreisien hangatessa yhteen ja hikoillessa, voisi joku tietämätön erehtyä läikän alkuperästä.
Noniin, löytyihän sieltä turhautumisen keskeltä jotain positiivistakin. Tulin muutenkin siihen tulokseen itsesäälissä rypiessäni, että täytyy olla itselleen pikkusen armollisempi, onhan tätä uutta harrastusta takana vasta muutama kuukausi, eikä kukaan ole seppä syntyessään.
Mutta kun mä haluan olla paras.
Nii'in, ei mikään tule ilmaseksi.
En tiedä johtuiko potkusta vai väsymyksestä vai mistä, mutta mulla ei mennyt oikeasti mikään jakeluun. Mulla oli koko ajan joko kädet, jalat tai pää väärässä paikassa, enkä näin ollen saanut varmaan yhtään hyväksyttävää suoritusta aikaiseksi. Loppupaineissakin käänsin koko ajan selkäni vastustajalle, vaikka mielessäni HUUSIN itselleni, että sinä idiootti, sehän on kaikista huonoin asetelma jos sen sinne päästää. Ei auttanut. Yritin voimalla runnoa itseni parempaan positioon, mutta siinä vaiheessa kun toinen on teknisesti täysin ylivertainen, ja sä vielä annat sille mahdollisuuden siihen, ei paljon voimasta ole hyötyä. Suoraan sanottuna mua vitutti ensimmäistä kertaa kun treenit oli ohi.
Positiivistakin maanantaista kuitenkin löytyi: löysin nimittäin Intersportista tarjouksesta Puman kompressiopökät, jotka olivatkin oiva ostos.
Olin jo pitkään miettinyt 2XU:n kompressiohousujen ostoa, sillä valmentajamme kehui niitä tuossa taannoin kovasti. Pyysinkin ystävääni tuomaan mulle lauantaiselta Helsinki Showdownin messuosastolta sellaiset, mikäli siellä niitä olisi. Onnekseni kyseistä merkkiä ei ollut kisoissa edustettuna, sillä kokeiltuani niitä maanantaina kirosin ne ensiyrittämältä. Matala vyötärörämmäle nimittäin puristi ja kiristi, ja jenkkakahvanikin näyttivät tuplaantuvan siltä seisomalta kun housut päälleni vedin. Bongasin sen sijaan rekistä Puman vastaavat (en tiedä laadullisesti tai kompression tehon suhteen mutta kuitenkin), joissa vyötärö oli mukavan korkea ja kuosikin miellytti. Lisäksi matsku on sopivan liukasta EIKÄ SIITÄ NÄY LÄPI, joka etenkin painissa on osoittautunut hyväksi ominaisuudeksi.
Treeneissä pökät pysyi tosi hyvin päällä, ja ehkä lumevaikutuksena tuntui että veri kiersi koivissa tavallista paremmin. Kaiken kaikkiaan olin todella tyytyväinen löytööni, yhtä ominaisuutta lukuunottamatta: väri ja materiaali takaavat sen, että niin hiki kuin esimerkiksi juomapullosta roiskuneet vesiläiskät näkyvät – ja kauas. Sisäreisien hangatessa yhteen ja hikoillessa, voisi joku tietämätön erehtyä läikän alkuperästä.
Noniin, löytyihän sieltä turhautumisen keskeltä jotain positiivistakin. Tulin muutenkin siihen tulokseen itsesäälissä rypiessäni, että täytyy olla itselleen pikkusen armollisempi, onhan tätä uutta harrastusta takana vasta muutama kuukausi, eikä kukaan ole seppä syntyessään.
Mutta kun mä haluan olla paras.
Nii'in, ei mikään tule ilmaseksi.
tiistai 13. lokakuuta 2015
Even though the trees are barren, it doesn't mean they're dead
Jotenkin tuo lausahdus (Sinkkuelämästä opittua, I guess I'm a girl after all) sopii nyt niin hyvin niin mielentilaani kuin tähän vuodenaikaankin, että mielestäni se ansaitsee ihan oman kontekstin ympärillensä.
Meidän perheessä eletään nyt rankkoja aikoja, ja mä sekoaisin ihan varmasti jos en olisi tässä matkan varrella oppinut löytämään toivoa siitä paremmasta huomisesta – kuten puut pian koittavasta vehreästä keväästä. Talvi ja sen tuomat ankarat olosuhteet merkitsevät puille sisäisen kasvun aikaa, jota ei näe paljaalla silmällä ulospäin. Vaikka se tarkoittaakin, että töitä on tehtävä kahta kauheammin, niin niin vain kevään koittaessa ne kauniit pienet nuput puhkeavat lehdiksi, ja puu on taas entisessä, ellei jopa entistäkin mahtavammassa, kukoistuksessaan. Vahvat juuret, runko ja oksat pitävät puun tukevasti pystyssä ja elinvoimaisena oli myllerrys ympärillä kuinka hullua tahansa.
Mikään puunhalaaja en ole, mutta jostain syystä saan tästä ajatuksesta hurjasti lohtua. Mun juuret – mun perhe – on aina mun ja mä niiden tukena, ja mun rungon ja oksien vahvuus pohjautuu kaikki siihen. Vaikka nyt on tosi rankkaa, niin sitä sisäistä, henkistä, työtä tehdään koko ajan kaikkien silmiltä piilossa, ja kun kevät taas koittaa, mä olen vahvempi kuin koskaan.
Meidän perheessä eletään nyt rankkoja aikoja, ja mä sekoaisin ihan varmasti jos en olisi tässä matkan varrella oppinut löytämään toivoa siitä paremmasta huomisesta – kuten puut pian koittavasta vehreästä keväästä. Talvi ja sen tuomat ankarat olosuhteet merkitsevät puille sisäisen kasvun aikaa, jota ei näe paljaalla silmällä ulospäin. Vaikka se tarkoittaakin, että töitä on tehtävä kahta kauheammin, niin niin vain kevään koittaessa ne kauniit pienet nuput puhkeavat lehdiksi, ja puu on taas entisessä, ellei jopa entistäkin mahtavammassa, kukoistuksessaan. Vahvat juuret, runko ja oksat pitävät puun tukevasti pystyssä ja elinvoimaisena oli myllerrys ympärillä kuinka hullua tahansa.
Mikään puunhalaaja en ole, mutta jostain syystä saan tästä ajatuksesta hurjasti lohtua. Mun juuret – mun perhe – on aina mun ja mä niiden tukena, ja mun rungon ja oksien vahvuus pohjautuu kaikki siihen. Vaikka nyt on tosi rankkaa, niin sitä sisäistä, henkistä, työtä tehdään koko ajan kaikkien silmiltä piilossa, ja kun kevät taas koittaa, mä olen vahvempi kuin koskaan.
torstai 8. lokakuuta 2015
Uniongelmia
Me ollaan oltu tosi onnekkaita, sillä Viljami on ihan alusta lähtien ollut todella hyvä nukkuja. Kolmen kuukauden ikään herra heräsi maksimissaan kaksi kertaa syömään, ja sen jälkeen ollaan nukuttu puoli kahdeksasta viiteen-kuuteen, syöty ja menty takaisin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Päikkäreitä on pitkään otettu päivällä kahdet, noin kahden-kolmen tunnin mittaiset pätkät, ja illalla sitten vähän lyhyempinä pätkinä yhdet-kahdet.
Nyt tilanteeseen on kuitenkin tullut aika iso muutos.
Sen jälkeen kun Viljami oppi kunnolla kääntymään mahalleen (ensimmäiset kääntymisethän poika suoritti jo hieman yli kolmekuukautisena, unohti taidon hetkeksi ja nyt pari viikkoa sitten löysi sen uudelleen, eikä sen jälkeen ole paljon selällään viihtynyt), alkoivat levottomuudet. Joka yö sen jälkeen olen saanut herätä kiljahteluihin ja epämääräiseen mörinään lähes kellon tarkasti puoli kaksi. Kun kurkkaan pinnasänkyyn, on herra siellä mahallaan painimassa pehmolelujensa kanssa poikittain tai pää jalkopään suuntaan eikä unesta ole tietoakaan. Siinä sitten noin puolitoista tuntia saan tehdä töitä, että poika nukahtaa uudelleen tuhansien tutin tahallisten heittelyiden ja mahalleen pyörähtämisien jälkeen. Sama homma toistuu päikkäreiden suhteen, ja voitte kuvitella miten kärttyinen tuollainen natiainen on kun ei nuku kunnolla.
Pari yötä sitten keksin hyvän keinon saada poika rauhoittumaan nopeammin. Silittämällä kahdella sormella silmien välistä ja nenän vartta pitkin samalla pitäen kämmenellä tuttia paikoillaan rauhoittuu Viljami nopeasti, vaikkei välttämättä ihan heti nukahdakaan. Kuitenkin uudelleennukahtamisaika on lyhentynyt puolestatoista tunnista noin puoleen tuntiin, joten omakin unenlaatu on taas hieman kohentunut.
Nyt tilanteeseen on kuitenkin tullut aika iso muutos.
Sen jälkeen kun Viljami oppi kunnolla kääntymään mahalleen (ensimmäiset kääntymisethän poika suoritti jo hieman yli kolmekuukautisena, unohti taidon hetkeksi ja nyt pari viikkoa sitten löysi sen uudelleen, eikä sen jälkeen ole paljon selällään viihtynyt), alkoivat levottomuudet. Joka yö sen jälkeen olen saanut herätä kiljahteluihin ja epämääräiseen mörinään lähes kellon tarkasti puoli kaksi. Kun kurkkaan pinnasänkyyn, on herra siellä mahallaan painimassa pehmolelujensa kanssa poikittain tai pää jalkopään suuntaan eikä unesta ole tietoakaan. Siinä sitten noin puolitoista tuntia saan tehdä töitä, että poika nukahtaa uudelleen tuhansien tutin tahallisten heittelyiden ja mahalleen pyörähtämisien jälkeen. Sama homma toistuu päikkäreiden suhteen, ja voitte kuvitella miten kärttyinen tuollainen natiainen on kun ei nuku kunnolla.
Pari yötä sitten keksin hyvän keinon saada poika rauhoittumaan nopeammin. Silittämällä kahdella sormella silmien välistä ja nenän vartta pitkin samalla pitäen kämmenellä tuttia paikoillaan rauhoittuu Viljami nopeasti, vaikkei välttämättä ihan heti nukahdakaan. Kuitenkin uudelleennukahtamisaika on lyhentynyt puolestatoista tunnista noin puoleen tuntiin, joten omakin unenlaatu on taas hieman kohentunut.
Onko kellään mitään hajua mistä tällainen johtuu? Entä niksejä mitä sille voisi tehdä?
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Välineurheilija wannabe
Eiliset pystyottelutreenit oli kyllä taas oiva muistutus siitä, kuinka pitkä matka tässä vielä on kuljettavana mikäli joskus mielii kilpailemaan. Niin tekniikoiden kuin fyysisen ja henkisenkin kunnon kanssa on aivan järkyttävä määrä duunia tehtävänä, mutta jotenkin tieto siitä vaan lisää mun motivaatiota ja halua oppia sekä tehdä se työ tavoitteiden saavuttamiseksi. Voin ainakin sanoa, että puutteistani huolimatta annoin eilen aivan kaikkeni.
Motivaatiota lähdin hakemaan jo ennen treeniä Sportheavy -nimisestä liikkeestä Tampereen Kalevasta. En ollut koskaan paikasta kuullutkaan, ehkä ihan ymmärrettävästi kun en aiemmin ole kauheasti kamppailuvarusteita shoppaillut, mutta sattui niin, että mun kokoisille kääpiöNAISILLE ei vapaaottelushortseja meinannut löytyä edes netistä – tätä kyseistä liikettä lukuunottamatta.
Liikkeestä löytyikin sitten aivan kaikkea: painonnostokengistä lisäravinteisiin, kamppailuvarusteista salibandymaalivahdin vermeisiin. Valitettavasti putiikki on yleisilmeeltään tosi sekava (etenkin eilen kun jättimäinen kuorma oli juuri saapunut eikä kamoja oltu ehditty vielä hyllyttämään), joten jos haluaa löytää etsimänsä, kannattaa nykäistä myyjää kyllä hihasta. Eikä siinä mitään, palvelu oli hyvää, joskin aika kaukana siitä mihin esimerkiksi isojen ketjujen, kuten Stadiumin tai XXL:n, liikkeissä on tottunut. Eipä se toisaalta haitannut, jotenkin fiilis oli juuri oikea tällaisten lajien varustemyynnille, eikä tuollaisissa kaupoissa luultavasti kauheasti salipirkkoja tai -pekkoja käykään (yhtään heitä väheksymättä).
Mukaani kaupasta tarttui ylläolevan kuvan Eckon MMA-shortsit ja ai että sitä fiilistä kun ne kiskaisin jalkaani salin pukkarissa. Sain siitä sen verran itsevarmuutta, että uskalsin ottaa valmentajani kanssa kisaamisenkin puheeksi, ja hän innostuikin halukkuudestani toden teolla.
Peruskurssi on kohta ohi, ja kuulemma sen jälkeen alkaakin kovatreeni: 50 euron kuukausimaksulla pääsee nimittäin treenaamaan käytännössä niin paljon kun haluaa. Katsoin tuossa hieman aikatauluja, ja treenipäiviä totta tosiaan tulee viikkoon kiitettävästi ensi kuun alusta lähtien: maanantaina lukkopaini, tiistaina ja keskiviikkona vapaaottelu, perjantaina ja sunnuntaina lukkopaini. Lisäksi mikäli haluaa, on mahdollista osallistua thainyrkkeilyn peruskurssille (pienestä lisämaksusta) sekä käydä kahvakuulailemassa tai potkutyynyjä kurittamassa. Katsotaan nyt mihin aika ja rahkeet riittää, ja mulle ainakin henkilökohtaisesti se lepo ja perhe-elämä on sen verran tärkeää että pitää kyllä pitää maltti matkassa vaikka intoa onkin kuin pienessä kylässä.
Sitten siihen eiliseen treeniin. Alkulämmittelyt olivat taas astetta haastavampia sekä rankempia katkarapuineen, pukkihyppyineen sekä reisihippoineen, ja luulot otettiin kyllä heti pois alasvientien astuessa kuvioihin jo lämmittelyjen aikana. Tekniikkaosiossa kerrattiin etu- ja takasuoraa, ja mulle uutena käytiin läpi etu- ja takakoukun sekä UFC:ssä käytettyjen kyynärpäälyönnin ja alakoukun (:D en ole varma oikeasta termistä, ylläri) tekniikoita. Olin suoraan sanottuna IHAN PASKA. Pelkällä kädellä huitelu kun ei valitettavasti tuo lyöntiin voimaa, ja mulle oli jotenkin ihan ylivoimaisen vaikeaa saada mun ylä- ja alakroppa kommunikoimaan keskenään. Saatoin vahingossa myös huitasta itseäni nenään alakoukkua yrittäessäni, että tosiaan vahvasti meni. :D Onneksi osaa nauraa itselleen.
Loppuun matsattiin vähän vastustajaa vastaan pystyssä ja olin aivan pihalla. En saanut kuin yhden alasviennin tehtyä mutta toisaalta pysyin itsekin aika hyvin pystyssä vaikka pariksi sattui kahdesti mua isompi mies. Aika hakemista tosiaan oli mutta loppuun asti taisteltiin ja nyt lihaksisto taas kiittää.
Kävelin ryhmämme toisen tyttöjäsenen kanssa autolleni, ja siinä jutustellessamme asetettiin itsellemme leikkimieliset (ja toivottavasti edes jollain tapaa realistiset) tavoitteet kilpailemisen suhteen: hän jo thainyrkkeilyä enemmänkin harrastaneena nousisi kehään ensi keväänä joko lukkopainin tai vapaaottelun merkeissä ja minä taas puolestani olisin vuorossa ensi vuoden syksyllä. Olin jo moista päässäni pyöritellytkin, mutta nyt sen ensi kertaa ääneen sanoneena ei auta muuta kuin pistää suunnitelma käytäntöön.
On se vaan hieno laji.
Motivaatiota lähdin hakemaan jo ennen treeniä Sportheavy -nimisestä liikkeestä Tampereen Kalevasta. En ollut koskaan paikasta kuullutkaan, ehkä ihan ymmärrettävästi kun en aiemmin ole kauheasti kamppailuvarusteita shoppaillut, mutta sattui niin, että mun kokoisille kääpiöNAISILLE ei vapaaottelushortseja meinannut löytyä edes netistä – tätä kyseistä liikettä lukuunottamatta.
Liikkeestä löytyikin sitten aivan kaikkea: painonnostokengistä lisäravinteisiin, kamppailuvarusteista salibandymaalivahdin vermeisiin. Valitettavasti putiikki on yleisilmeeltään tosi sekava (etenkin eilen kun jättimäinen kuorma oli juuri saapunut eikä kamoja oltu ehditty vielä hyllyttämään), joten jos haluaa löytää etsimänsä, kannattaa nykäistä myyjää kyllä hihasta. Eikä siinä mitään, palvelu oli hyvää, joskin aika kaukana siitä mihin esimerkiksi isojen ketjujen, kuten Stadiumin tai XXL:n, liikkeissä on tottunut. Eipä se toisaalta haitannut, jotenkin fiilis oli juuri oikea tällaisten lajien varustemyynnille, eikä tuollaisissa kaupoissa luultavasti kauheasti salipirkkoja tai -pekkoja käykään (yhtään heitä väheksymättä).
 |
| Uskottava? :D |
Mukaani kaupasta tarttui ylläolevan kuvan Eckon MMA-shortsit ja ai että sitä fiilistä kun ne kiskaisin jalkaani salin pukkarissa. Sain siitä sen verran itsevarmuutta, että uskalsin ottaa valmentajani kanssa kisaamisenkin puheeksi, ja hän innostuikin halukkuudestani toden teolla.
Peruskurssi on kohta ohi, ja kuulemma sen jälkeen alkaakin kovatreeni: 50 euron kuukausimaksulla pääsee nimittäin treenaamaan käytännössä niin paljon kun haluaa. Katsoin tuossa hieman aikatauluja, ja treenipäiviä totta tosiaan tulee viikkoon kiitettävästi ensi kuun alusta lähtien: maanantaina lukkopaini, tiistaina ja keskiviikkona vapaaottelu, perjantaina ja sunnuntaina lukkopaini. Lisäksi mikäli haluaa, on mahdollista osallistua thainyrkkeilyn peruskurssille (pienestä lisämaksusta) sekä käydä kahvakuulailemassa tai potkutyynyjä kurittamassa. Katsotaan nyt mihin aika ja rahkeet riittää, ja mulle ainakin henkilökohtaisesti se lepo ja perhe-elämä on sen verran tärkeää että pitää kyllä pitää maltti matkassa vaikka intoa onkin kuin pienessä kylässä.
Sitten siihen eiliseen treeniin. Alkulämmittelyt olivat taas astetta haastavampia sekä rankempia katkarapuineen, pukkihyppyineen sekä reisihippoineen, ja luulot otettiin kyllä heti pois alasvientien astuessa kuvioihin jo lämmittelyjen aikana. Tekniikkaosiossa kerrattiin etu- ja takasuoraa, ja mulle uutena käytiin läpi etu- ja takakoukun sekä UFC:ssä käytettyjen kyynärpäälyönnin ja alakoukun (:D en ole varma oikeasta termistä, ylläri) tekniikoita. Olin suoraan sanottuna IHAN PASKA. Pelkällä kädellä huitelu kun ei valitettavasti tuo lyöntiin voimaa, ja mulle oli jotenkin ihan ylivoimaisen vaikeaa saada mun ylä- ja alakroppa kommunikoimaan keskenään. Saatoin vahingossa myös huitasta itseäni nenään alakoukkua yrittäessäni, että tosiaan vahvasti meni. :D Onneksi osaa nauraa itselleen.
Loppuun matsattiin vähän vastustajaa vastaan pystyssä ja olin aivan pihalla. En saanut kuin yhden alasviennin tehtyä mutta toisaalta pysyin itsekin aika hyvin pystyssä vaikka pariksi sattui kahdesti mua isompi mies. Aika hakemista tosiaan oli mutta loppuun asti taisteltiin ja nyt lihaksisto taas kiittää.
Kävelin ryhmämme toisen tyttöjäsenen kanssa autolleni, ja siinä jutustellessamme asetettiin itsellemme leikkimieliset (ja toivottavasti edes jollain tapaa realistiset) tavoitteet kilpailemisen suhteen: hän jo thainyrkkeilyä enemmänkin harrastaneena nousisi kehään ensi keväänä joko lukkopainin tai vapaaottelun merkeissä ja minä taas puolestani olisin vuorossa ensi vuoden syksyllä. Olin jo moista päässäni pyöritellytkin, mutta nyt sen ensi kertaa ääneen sanoneena ei auta muuta kuin pistää suunnitelma käytäntöön.
On se vaan hieno laji.
Erikoisen hyvänmakuinen vihersmoothie
Kiitos Oman elämänsä pieni, suuri pudottaja -blogille tästä uskomattoman herkullisesta, ja ennen kaikkea terveellisestä, smoothiereseptistä, jonka vihdoin sain aikaiseksi valmistaa eilisten treenien jälkeen. Ainesosia katsoessani olin kieltämättä ennakkoluuloinen, mutta lopputulos oli vaan jotain NIIN hyvää, että tästä tulee ehdottomasti uusi vakkari. :)
Nuo viimeisenä listalla olleet superfoodit skippasin suosiolla, olen vielä niin noviisi sillä saralla etten raaski lähteä sijoittamaan moisiin, enkä siis todellakaan tiedä mitä noi edes on. Niitä kuitenkin voi oikeinkin hyvin kuulemma sekaan lisätä, joten niin tehköön ken mieliköön.
Näillä mittasuhteilla saa aikaiseksi yhden lasillisen. Teen yleensä isomman satsin kerralla, jotta smoothieta on sitten valmiina kun mieli tekee, mutta tämän kanssa uskoisin, että tuoreus on valttia eikä jääkaapissa muhinut litku enää välttämättä olisi yhtä hyvää.
Tähän väliin en myöskään voi olla hehkuttamatta maailman parasta blenderiä, nimittäin Wilfan BL-1200 -mallia (löytyy myös uudempi, tehokkaampi versio). Aikaisemmin käytössäni oli OBH Nordican vehje, joka piti järkyttävää ääntä muttei saanut mitään aikaiseksi. Onnekseni se kärähti kuitenkin hyvinkin nopeasti ja pääsin vaihtamaan tähän. Muutamassa minuutissa on jättimäinen kulhollinen hyvää valmiina, ääni toki on kova mutta jäisetkään ainekset eivät tuota tälle tehovehkeelle vaikeuksia. Suosittelen!
3 dl mantelimaitoa
1 mitallinen heraproteiinia (n. 0,5dl, itse käytin jotain kaapista löytynyttä suklaanmakuista, toimi ihan hyvin sekin :))
puolikas banaani
puolikas avocado
6 kpl jäisiä pinaattikuutioita tai nipullinen tuoretta pinaattia
(ruokalusikallinen viherjauhetta ja 1 tl marjaaronia -jauhetta, mitä ikinä se sitten onkaan)
Nuo viimeisenä listalla olleet superfoodit skippasin suosiolla, olen vielä niin noviisi sillä saralla etten raaski lähteä sijoittamaan moisiin, enkä siis todellakaan tiedä mitä noi edes on. Niitä kuitenkin voi oikeinkin hyvin kuulemma sekaan lisätä, joten niin tehköön ken mieliköön.
Näillä mittasuhteilla saa aikaiseksi yhden lasillisen. Teen yleensä isomman satsin kerralla, jotta smoothieta on sitten valmiina kun mieli tekee, mutta tämän kanssa uskoisin, että tuoreus on valttia eikä jääkaapissa muhinut litku enää välttämättä olisi yhtä hyvää.
Tähän väliin en myöskään voi olla hehkuttamatta maailman parasta blenderiä, nimittäin Wilfan BL-1200 -mallia (löytyy myös uudempi, tehokkaampi versio). Aikaisemmin käytössäni oli OBH Nordican vehje, joka piti järkyttävää ääntä muttei saanut mitään aikaiseksi. Onnekseni se kärähti kuitenkin hyvinkin nopeasti ja pääsin vaihtamaan tähän. Muutamassa minuutissa on jättimäinen kulhollinen hyvää valmiina, ääni toki on kova mutta jäisetkään ainekset eivät tuota tälle tehovehkeelle vaikeuksia. Suosittelen!
tiistai 6. lokakuuta 2015
Painonnoston tekniikkapaja Speedstersillä
Aurinkhoista tiistaita kaikille yhtä lailla!
Sen verran haluan kommentoida ennen asiaan menemistä edellisen postauksen runontynkää, että tosiaan saatiin melko huonoja uutisia viime viikon lopulla koskien isäämme, ja viikonloppu menikin sitten aika sumussa sunnuntaisia painonnostotreenejä lukuunottamatta.
On se liikunta vaan kumma juttu: täysillä keskittyminen ja tekeminen yhdistettynä endorfiinien aiheuttamaan euforiaan ovat ehdottomasti parhaita lääkkeitä elämän kaikissa alamäissä.
On se liikunta vaan kumma juttu: täysillä keskittyminen ja tekeminen yhdistettynä endorfiinien aiheuttamaan euforiaan ovat ehdottomasti parhaita lääkkeitä elämän kaikissa alamäissä.
 |
| Parasta lääkettä. |
Siskoni hyvä ystävä vuosien takaa toimii erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka harrastuksen voi muuttaa työksi, jota rakastaa. Laura "Luru" Niemelä on tuttu näky painonnostokisoissa ja onpa neidolla takataskussaan mm. SM-kultaa kyseisestä lajista. Lurun valmennettaviin kuuluu useampi tunnettu urheilija, näistä yhden mainitakseni on uusimpana repertuaariin liittynyt (rumpujen pärinää) kukas muu kuin iki-ihana Jonne Koski. Muutenkin Luru on tuttu nimi suomalaisessa crossfitskenessä, ja hän vetääkin painonnostopajoja ympäri Suomen.
Uusi, Vihdin Nummelaan avattu Speedsters -sali (http://speedsterscoaching.com) tarjoaa puitteiltaan kaiken mitä urheilija tarvitsee – olit sitten vasta-alkaja, kuntoilija tai tosissaan treenaava. Hintataso on ainakin Tampereeseen – puhumattakaan pääkaupunkinseudusta – verrattuna varsin edullinen ja rahoillensa saa aivan sataprosenttisen varmasti vastinetta. Harmi kun ei näin tamperelaisena viitsi päivittäin tuota noin 175 kilometrin matkaa ajella, muuten varmaan asuisin tuolla!
Valmentajana Luru on ihan uskomaton. Meitä oli sunnuntaisessa tekniikkapajassa kuusi, ja voin sanoa, etten kaksivuotisen crossfit -"urani" aikana ole koskaan saanut yhtä henkilökohtaista opastusta.
Kuten arvata saattaa, raskaus on jättänyt jälkensä tekniikkani sekä keskivartalon pitoon, joten korjattavaa kyllä riitti, ja sain oikeastaan lähteä aivan alusta rakentamaan liikeratoja ja korjaamaan juurtuneita virheitä (joista Luru kyllä spottasi jokaikisen). Muut ryhmäläiset olivat kokeneita nostajia, mutta silti ei missään vaiheessa tullut minkäänlaista alemmuuskompleksia, ja Lurun osaavissa käsissä alkoivat muuvit mullakin pikkuhiljaa kulkemaan paremmin kuin koskaan ennen. Tekemistä riittää vielä moneksi aikaa, mutta nyt osaa taas ihan uudella tavalla kiinnittää huomiota niihin pieniin virheisiin, jotka aiemmin veivät suunnattomasti tehokkuutta pois liikkeen suorittamiselta.
Painonnosto lajina on varmaan yksi kokonaisvaltaisimmista, ja vaikken tehnyt erikseen yhtäkään vatsalihasliikettä, punnerrusta tai vaikkapa leukaa, olen ollut maanantaiaamusta lähtien ihan kokovartalokipsissä. Oli kiva mennä eilen illalla painimaan kun jokainen lihas huusi hallelujaa kun joku vähänkään hipaisi niitä. :D
Jos ei koskaan ole koskenutkaan tankoon ja jännittää tunnille menoa, voin sanoa että se on paljon helpompi lähtökohta kuin mikä mulla oli sunnuntaina. Jos on useamman vuoden nostanut väärällä tekniikalla ja pitänyt vielä vuoden taukoakin siihen samaan syssyyn niin on varmasti paljon vaikeampi oppia pois virheistään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaikki siis vaan rohkeasti testaamaan – siihen jää koukkuun!
Koin myös aikamoisen ahaa -elämyksen kun laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani ihan oikeat painonnostokengät. Aikaisemminhan olen käyttänyt Reebokin Nano -crossfitkenkiä oli treeni mikä tahansa, ja ne ovatkin palvelleet tosi hyvin, mutta ero oli silti huomattava vetäessäni jalkaani tuliterät Do-Winin painonnostokengät (jotka Luru ovelasti onnistui mulle myymään ennen tuntia :D).
Merkkinä Do-Win oli mulle aivan tuntematon ja kuosikin oikein kunnon old school, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Jälkikäteen Googleteltuani selvisi, että kyseessä on mm. Kiinan maajoukkueen virallinen nostokenkä, ja että esimerkiksi Jenkeistä samaa kenkää löytyy Rogue -merkkisenä (joka on hyvinkin tuttu merkki crossfitin kautta). Hauska yksityiskohta kengässä on myös se, että kanta on millin korkeampi kuin muilla ja sen sisus on puuta. Liekö sillä sitten merkitystä, painonnostokenkänoviisina en osaa sanoa, mutta luotin Lurun sanaan ja otin kengät samantien käyttöön.
Jokaikisessä harjoitteessa tunsin eron: paino oli paljon helpompi jakaa tasaisesti päkiälle ja kannalle ja tangon ollessa pään päällä esimerkiksi tempauksessa, valakyykyssä tai työnnössä, oli asento PALJON tukevampi kuin ennen. Kyseessä ei välttämättä ole ihan se ensimmäinen satsaus lajia aloitettaessa (varsinkaan jos tulee mukaan lajin saloihin crossfitin kautta niin kuin minä, olen pärjännyt tähän asti vallan mainiosti ilmankin), mutta kun nostamisen makuun pääsee, kannattaa ehdottomasti sijoittaa! Lurun sanoin, kun ostaa laadukkaat nostokengät, on ne käytännössä ikuiset.
Koko tuon kaksituntisen rykäisyn keskityin ihan täysillä ja annoin kyllä kaikkeni. Väsymys painoikin sitten koko loppupäivän, ja illalla katsoessamme edellisyön UFC -pläjäystä missasin sopivasti koko setin pääottelun Gustafssonin ja Cormierin välillä nukahtaessani sohvalle kuin tukki.
Eilisiin painitreeneihin lisähaasteensa toi tosiaan ERITTÄIN kipeät lihakset ympäri kroppaa. Lihasjumit unohtuivat kuitenkin hyvin nopeasti jo alkulämmittelyn aikana: en osaa selittää selkeästi tekemiämme juttuja mutta sen lisäksi, että ne olivat todella raskaita, olivat ne myös helvetin vaikeita. Siirtyessämme käymään läpi uusia tekniikoita, vaikeustaso nousi vielä entisestään ja voin kyllä olla itsestäni TODELLA ylpeä, jos joskus osaan hyödyntää opittuja tekniikoita ihan oikeaa vastustajaa vastaan :D.
Alku näytti ihan hyvältä. Opettelimme uutta, pitävämpää versiota half guardista, ja sen opinkin melko nopeasti. Mitä sen jälkeen tapahtui, en enää edes muista. Liikkeen nimestä ei hajuakaan, eikä sen osasista. Loppupositio oli tarkoitus olla side mount mutta mitä kaikkea siihen päästäkseen piti tehdä – en vaan yksinkertaisesti muista vaikka sen kertaalleen onnistuinkin treeneissä tekemään.
Lajin vaikeus on ehdottomasti sen suola: on miljoona eri tapaa tehdä asioita, ja tieto siitä, että olemme vasta raapaisseet hieman pintaa, saa mut janoamaan lisää. Ne onnistumisen fiilikset, joita jokaikisissä treeneissä tulee on vaan jotain niin mahtavaa. AH I'm definitely in love.
Kuulkaa ihmiset, vaikka aamut on pimeitä ja pikkasen jo kylmiäkin, tehkää niin kuin meidän koiratkin tekee: nauttikaa syksystä, se on tuolla ulkona nyt parhaimmillaan.
Valmentajana Luru on ihan uskomaton. Meitä oli sunnuntaisessa tekniikkapajassa kuusi, ja voin sanoa, etten kaksivuotisen crossfit -"urani" aikana ole koskaan saanut yhtä henkilökohtaista opastusta.
Kuten arvata saattaa, raskaus on jättänyt jälkensä tekniikkani sekä keskivartalon pitoon, joten korjattavaa kyllä riitti, ja sain oikeastaan lähteä aivan alusta rakentamaan liikeratoja ja korjaamaan juurtuneita virheitä (joista Luru kyllä spottasi jokaikisen). Muut ryhmäläiset olivat kokeneita nostajia, mutta silti ei missään vaiheessa tullut minkäänlaista alemmuuskompleksia, ja Lurun osaavissa käsissä alkoivat muuvit mullakin pikkuhiljaa kulkemaan paremmin kuin koskaan ennen. Tekemistä riittää vielä moneksi aikaa, mutta nyt osaa taas ihan uudella tavalla kiinnittää huomiota niihin pieniin virheisiin, jotka aiemmin veivät suunnattomasti tehokkuutta pois liikkeen suorittamiselta.
Painonnosto lajina on varmaan yksi kokonaisvaltaisimmista, ja vaikken tehnyt erikseen yhtäkään vatsalihasliikettä, punnerrusta tai vaikkapa leukaa, olen ollut maanantaiaamusta lähtien ihan kokovartalokipsissä. Oli kiva mennä eilen illalla painimaan kun jokainen lihas huusi hallelujaa kun joku vähänkään hipaisi niitä. :D
Jos ei koskaan ole koskenutkaan tankoon ja jännittää tunnille menoa, voin sanoa että se on paljon helpompi lähtökohta kuin mikä mulla oli sunnuntaina. Jos on useamman vuoden nostanut väärällä tekniikalla ja pitänyt vielä vuoden taukoakin siihen samaan syssyyn niin on varmasti paljon vaikeampi oppia pois virheistään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaikki siis vaan rohkeasti testaamaan – siihen jää koukkuun!
Koin myös aikamoisen ahaa -elämyksen kun laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani ihan oikeat painonnostokengät. Aikaisemminhan olen käyttänyt Reebokin Nano -crossfitkenkiä oli treeni mikä tahansa, ja ne ovatkin palvelleet tosi hyvin, mutta ero oli silti huomattava vetäessäni jalkaani tuliterät Do-Winin painonnostokengät (jotka Luru ovelasti onnistui mulle myymään ennen tuntia :D).
Merkkinä Do-Win oli mulle aivan tuntematon ja kuosikin oikein kunnon old school, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Jälkikäteen Googleteltuani selvisi, että kyseessä on mm. Kiinan maajoukkueen virallinen nostokenkä, ja että esimerkiksi Jenkeistä samaa kenkää löytyy Rogue -merkkisenä (joka on hyvinkin tuttu merkki crossfitin kautta). Hauska yksityiskohta kengässä on myös se, että kanta on millin korkeampi kuin muilla ja sen sisus on puuta. Liekö sillä sitten merkitystä, painonnostokenkänoviisina en osaa sanoa, mutta luotin Lurun sanaan ja otin kengät samantien käyttöön.
Jokaikisessä harjoitteessa tunsin eron: paino oli paljon helpompi jakaa tasaisesti päkiälle ja kannalle ja tangon ollessa pään päällä esimerkiksi tempauksessa, valakyykyssä tai työnnössä, oli asento PALJON tukevampi kuin ennen. Kyseessä ei välttämättä ole ihan se ensimmäinen satsaus lajia aloitettaessa (varsinkaan jos tulee mukaan lajin saloihin crossfitin kautta niin kuin minä, olen pärjännyt tähän asti vallan mainiosti ilmankin), mutta kun nostamisen makuun pääsee, kannattaa ehdottomasti sijoittaa! Lurun sanoin, kun ostaa laadukkaat nostokengät, on ne käytännössä ikuiset.
Koko tuon kaksituntisen rykäisyn keskityin ihan täysillä ja annoin kyllä kaikkeni. Väsymys painoikin sitten koko loppupäivän, ja illalla katsoessamme edellisyön UFC -pläjäystä missasin sopivasti koko setin pääottelun Gustafssonin ja Cormierin välillä nukahtaessani sohvalle kuin tukki.
Eilisiin painitreeneihin lisähaasteensa toi tosiaan ERITTÄIN kipeät lihakset ympäri kroppaa. Lihasjumit unohtuivat kuitenkin hyvin nopeasti jo alkulämmittelyn aikana: en osaa selittää selkeästi tekemiämme juttuja mutta sen lisäksi, että ne olivat todella raskaita, olivat ne myös helvetin vaikeita. Siirtyessämme käymään läpi uusia tekniikoita, vaikeustaso nousi vielä entisestään ja voin kyllä olla itsestäni TODELLA ylpeä, jos joskus osaan hyödyntää opittuja tekniikoita ihan oikeaa vastustajaa vastaan :D.
Alku näytti ihan hyvältä. Opettelimme uutta, pitävämpää versiota half guardista, ja sen opinkin melko nopeasti. Mitä sen jälkeen tapahtui, en enää edes muista. Liikkeen nimestä ei hajuakaan, eikä sen osasista. Loppupositio oli tarkoitus olla side mount mutta mitä kaikkea siihen päästäkseen piti tehdä – en vaan yksinkertaisesti muista vaikka sen kertaalleen onnistuinkin treeneissä tekemään.
Lajin vaikeus on ehdottomasti sen suola: on miljoona eri tapaa tehdä asioita, ja tieto siitä, että olemme vasta raapaisseet hieman pintaa, saa mut janoamaan lisää. Ne onnistumisen fiilikset, joita jokaikisissä treeneissä tulee on vaan jotain niin mahtavaa. AH I'm definitely in love.
Kuulkaa ihmiset, vaikka aamut on pimeitä ja pikkasen jo kylmiäkin, tehkää niin kuin meidän koiratkin tekee: nauttikaa syksystä, se on tuolla ulkona nyt parhaimmillaan.
perjantai 2. lokakuuta 2015
To My Dear Dad
So many words unsaid,
so many things still for us to do.
Oh how I hope words could explain
how proud I am of you.
You're the one true fighter,
Bravest of the Brave.
This battle is just too hard to beat,
but dad I am proud to carry on your name.
You gave me more I could even wish for,
thanks to you I am what I am today.
I would give everything I have,
if I could just make you stay.
Dad I really don't want you to go,
but please, hear me out, I want you to know.
Wherever your are,
you'll be in my heart.
Love you forever.
torstai 1. lokakuuta 2015
Kuulumisia
Pieni tauko tähän ehti taas muodostua, toivottavasti pystyn vastedes pitämään vähän paremmin kiinni aktiivisesta postaustahdista :)
Flunssa piti mua kourissaan aina perjantaihin asti, ja täysin nuhattoman päivän vietettyäni päätinkin mennä illalla treeneihin. Päätös oli aivan loistava, treenit menivät taas ihan mielettömän hyvin ja opin jälleen paljon uutta. Kotiin piti päästä miekkosen kyydillä, mutta treenisalilta ulos putkahdettuani ei häntä näkynyt missään. Puolisen tuntia hikisenä ulkona hytistyäni automme kurvasi eteeni, ja sisällä odotti yllätys: Helsingissä asuva siskoni oli jäänytkin Tampereelle koulutuksensa päätteeksi ja he olivat yhdessä mieheni kanssa sopineet, että Viljami menee toiselle siskolleni hoitoon ja me lähdemme ulkoilemaan. No mikäs siinä sitten, treenieuforioista nautiskellessani innostuin toden teolla ja luovutettuani Viljamin siskoni hellään huomaan suuntasimme meille ja aloimme kiireen vilkkaa laittautua, jottei lähtömme venyisi ihan yömyöhään.
Kaupunkiin päästyämme menimme Roskaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Roskassa soi ihan mielettömän hyvä musiikki ja muutenkin paikka vaikutti kaikessa yökerhomaisuudessaankin eniten mun tyyliseltä versus oikeastaan mikään muu Tampereen "klubeista". Ainoa miinus oli, johtuiko perjantaista vai mistä, että paikan keski-ikä oli 18. Se söi vähän fiilistä ja lähdimmekin melko piakkoin jatkamaan matkaa Ilonaan, jossa toki oli vanhempia kävijöitä mutta joka ei kyllä millään lailla muuten miellytä. Siskollani olisi ollut kovastikin meno päällä, mutta me mieheni kanssa emme oikein viihtyneet. Näin ollen kahteen asti sinniteltyämme päätimme suunnata mäkkärin kautta kotiin.
Vähän jäi sellainen mitäänsanomaton fiilis koko illasta, vaikka pääpiirteittäin hauskaa olikin. Am I too old for this shit?
Lauantaina olo oli todella paha vaikka en edes juonut paljoa. Meidät oltiin kutsuttu Lapualle kummipoikamme syntymäpäiville, joten itsesäälille ja rypemiselle ei jäänyt minkäänlaista sijaa. Ajomatkaahan kyseiseen kyläpahaseen kertyy mukavat kolmisen tuntia suuntaansa, joten voitte kuvitella että olo yltyi melko tukalaksi takapenkille istahtaessani. No, täysin oma vikahan se oli, joten ei auttanut kuin niellä väsymyksensä ja vääntää sosiaalihymy naamalle.
Yleensä Viljami nukkuu autossa kuin tukki, mutta nyt jostain syystä uni ei pikkuherralle maistunut. Tarjoamani maitokaan ei oikein tuntunut miellyttävän, joten perille päästyämme pisti jäbä aikamoisen show'n pystyyn. Pulloon ei keskitytty, nukkumaan ei suostuttu menemään. Mun aika meni oikeastaan makkarissa beibiä rauhoitellessa (jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei se kyllä ihan kauheasti haitannut) ja visiittimme jäi kokonaisuudessaan aivan liian lyhyeksi. Suunnatessamme takaisin kotimatkalle kului ehkä kaksi minuuttia kun pieni, suloinen tuhina alkoi kuulua vieressäni olevasta turvakaukalosta, ja se jatkuikin koko matkan aina kotiin saakka.
Sunnuntaina heräsimme auringonsäteiden kutitteluun kasvoillamme ja päätimmekin siltä istumalta napata beibin sekä koirat ja lähteä lenkille. Harmittaa kun jäi puhelin kotiin enkä saanut yhtään kuvaa lenkiltämme – syksyn ruska, kirpeä keli sekä aurinko yhdessä loivat nimittäin aika upeat raamit jolkottelullemme.
Loppusunnuntai menikin sitten aikalailla sumussa, ja nukahdimme jo joskus ysin aikaan illalla – mikä oli toisaalta hyvä, sillä aamulla olikin sitten vuorossa nelikuukautisneuvola.
Maanantaiaamuna heitettyäni mieheni työmaalle käänsin automme kohti Tipotien neuvolaa. Vastassa oli aivan uusi neuvolantäti, joka oli aivan mahtava. Juttelimme pitkät tovit siitä, kuinka imetystaipaleeni tyssäsi kuin seinään sekä muutenkin kävimme läpi pienen perheemme kuulumisia. Painoa oli nelikuisella Viljamilla kasassa 7505 grammaa ja pituutta 62,3 cm. Pituus oli tippunut miinuskäyrälle, ja käytyämme lääkärintarkastuksessa tädin jutustelun jälkeen jäi minulle hieman huolestunut olo. Aiemmin on aina painotettu, että tässä iässä on aivan normaalia, että käyrät heittelevät eikä kasvu ole tasaista. Nyt kuitenkin lääkäri sanoi, ettei se olekaan ihan siellä missä pitää, ja vaikka painoa tuleekin hyvin niin pituuskin pitäisi saada takaisin oikeille käyrille. Saatiin käsky siirtyä kiinteiden maisteluista kunnon ateriointiin, jotta asiaan tulisi toivottu muutos. Toivotaan nyt, että seuraavalla käynnillä kääpiömme pituuteenkin ollaan tyytyväisiä.
Mitä treenaamiseen tulee, niin vaikeustasossa on tapahtunut ihan huomattava harppaus sitten edellisten viikkojen eikä pieniltä nirhaumiltakaan ole enää voinut välttyä. Sekä maanantain että keskiviikon treeneissä meidät käskettiin viemään harjoitustilanteetkin ihan loppuun asti niin, että suoritus loppui vasta, kun olet dominoivassa asemassa (kuten mountissa tai lopettamalla esimerkiksi kuristamalla). Maanantaista selvisin vielä ihan kunnialla mutta eiliset pystyottelutreenit olivat TODELLA haastavat. Harjoittelimme selkään menoa pystyasennossa käyttämällä käsivetoa, sekä alasvientiä, ja siitä edelleen mountiin pääsyä. Tämän vielä händläsin ihan hyvin kunhan hiffasin oikean liikeradan mutta loppupaineihin siirryttyämme olin aivan helisemässä. Muutaman kerran pääsin ohittamaan vastustajan guardin ja kerran jopa menemään selkään ja viemään alas sekä mountaamaan, mutta muuten olin kyllä ihan pihalla. Tästäkin huolimatta jäi jälleen superhyvä maku suuhun treeneistä ja onnistumisen tunteiltakaan ei voinut välttyä, vaikkakin niitä oli vähän vähemmässä kuin aiemmin.
Nyt lihakset huutaa hallelujaa ja muutenkin tunnen kyllä ansainneeni vapaapäiväni liikunnasta. :) Äsken ostin itselleni junaliput, jotta pääsen 10.10. järjestettävään Helsinki Showdown -crossfittapahtumaan! Sieltä sitten taas ihan uudenlaista motivaatiota kun pääsee katsomaan supertikissä olevia mimmejä ja miehiä.
Flunssa piti mua kourissaan aina perjantaihin asti, ja täysin nuhattoman päivän vietettyäni päätinkin mennä illalla treeneihin. Päätös oli aivan loistava, treenit menivät taas ihan mielettömän hyvin ja opin jälleen paljon uutta. Kotiin piti päästä miekkosen kyydillä, mutta treenisalilta ulos putkahdettuani ei häntä näkynyt missään. Puolisen tuntia hikisenä ulkona hytistyäni automme kurvasi eteeni, ja sisällä odotti yllätys: Helsingissä asuva siskoni oli jäänytkin Tampereelle koulutuksensa päätteeksi ja he olivat yhdessä mieheni kanssa sopineet, että Viljami menee toiselle siskolleni hoitoon ja me lähdemme ulkoilemaan. No mikäs siinä sitten, treenieuforioista nautiskellessani innostuin toden teolla ja luovutettuani Viljamin siskoni hellään huomaan suuntasimme meille ja aloimme kiireen vilkkaa laittautua, jottei lähtömme venyisi ihan yömyöhään.
Kaupunkiin päästyämme menimme Roskaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Roskassa soi ihan mielettömän hyvä musiikki ja muutenkin paikka vaikutti kaikessa yökerhomaisuudessaankin eniten mun tyyliseltä versus oikeastaan mikään muu Tampereen "klubeista". Ainoa miinus oli, johtuiko perjantaista vai mistä, että paikan keski-ikä oli 18. Se söi vähän fiilistä ja lähdimmekin melko piakkoin jatkamaan matkaa Ilonaan, jossa toki oli vanhempia kävijöitä mutta joka ei kyllä millään lailla muuten miellytä. Siskollani olisi ollut kovastikin meno päällä, mutta me mieheni kanssa emme oikein viihtyneet. Näin ollen kahteen asti sinniteltyämme päätimme suunnata mäkkärin kautta kotiin.
Vähän jäi sellainen mitäänsanomaton fiilis koko illasta, vaikka pääpiirteittäin hauskaa olikin. Am I too old for this shit?
Lauantaina olo oli todella paha vaikka en edes juonut paljoa. Meidät oltiin kutsuttu Lapualle kummipoikamme syntymäpäiville, joten itsesäälille ja rypemiselle ei jäänyt minkäänlaista sijaa. Ajomatkaahan kyseiseen kyläpahaseen kertyy mukavat kolmisen tuntia suuntaansa, joten voitte kuvitella että olo yltyi melko tukalaksi takapenkille istahtaessani. No, täysin oma vikahan se oli, joten ei auttanut kuin niellä väsymyksensä ja vääntää sosiaalihymy naamalle.
Yleensä Viljami nukkuu autossa kuin tukki, mutta nyt jostain syystä uni ei pikkuherralle maistunut. Tarjoamani maitokaan ei oikein tuntunut miellyttävän, joten perille päästyämme pisti jäbä aikamoisen show'n pystyyn. Pulloon ei keskitytty, nukkumaan ei suostuttu menemään. Mun aika meni oikeastaan makkarissa beibiä rauhoitellessa (jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei se kyllä ihan kauheasti haitannut) ja visiittimme jäi kokonaisuudessaan aivan liian lyhyeksi. Suunnatessamme takaisin kotimatkalle kului ehkä kaksi minuuttia kun pieni, suloinen tuhina alkoi kuulua vieressäni olevasta turvakaukalosta, ja se jatkuikin koko matkan aina kotiin saakka.
Sunnuntaina heräsimme auringonsäteiden kutitteluun kasvoillamme ja päätimmekin siltä istumalta napata beibin sekä koirat ja lähteä lenkille. Harmittaa kun jäi puhelin kotiin enkä saanut yhtään kuvaa lenkiltämme – syksyn ruska, kirpeä keli sekä aurinko yhdessä loivat nimittäin aika upeat raamit jolkottelullemme.
Loppusunnuntai menikin sitten aikalailla sumussa, ja nukahdimme jo joskus ysin aikaan illalla – mikä oli toisaalta hyvä, sillä aamulla olikin sitten vuorossa nelikuukautisneuvola.
Maanantaiaamuna heitettyäni mieheni työmaalle käänsin automme kohti Tipotien neuvolaa. Vastassa oli aivan uusi neuvolantäti, joka oli aivan mahtava. Juttelimme pitkät tovit siitä, kuinka imetystaipaleeni tyssäsi kuin seinään sekä muutenkin kävimme läpi pienen perheemme kuulumisia. Painoa oli nelikuisella Viljamilla kasassa 7505 grammaa ja pituutta 62,3 cm. Pituus oli tippunut miinuskäyrälle, ja käytyämme lääkärintarkastuksessa tädin jutustelun jälkeen jäi minulle hieman huolestunut olo. Aiemmin on aina painotettu, että tässä iässä on aivan normaalia, että käyrät heittelevät eikä kasvu ole tasaista. Nyt kuitenkin lääkäri sanoi, ettei se olekaan ihan siellä missä pitää, ja vaikka painoa tuleekin hyvin niin pituuskin pitäisi saada takaisin oikeille käyrille. Saatiin käsky siirtyä kiinteiden maisteluista kunnon ateriointiin, jotta asiaan tulisi toivottu muutos. Toivotaan nyt, että seuraavalla käynnillä kääpiömme pituuteenkin ollaan tyytyväisiä.
Mitä treenaamiseen tulee, niin vaikeustasossa on tapahtunut ihan huomattava harppaus sitten edellisten viikkojen eikä pieniltä nirhaumiltakaan ole enää voinut välttyä. Sekä maanantain että keskiviikon treeneissä meidät käskettiin viemään harjoitustilanteetkin ihan loppuun asti niin, että suoritus loppui vasta, kun olet dominoivassa asemassa (kuten mountissa tai lopettamalla esimerkiksi kuristamalla). Maanantaista selvisin vielä ihan kunnialla mutta eiliset pystyottelutreenit olivat TODELLA haastavat. Harjoittelimme selkään menoa pystyasennossa käyttämällä käsivetoa, sekä alasvientiä, ja siitä edelleen mountiin pääsyä. Tämän vielä händläsin ihan hyvin kunhan hiffasin oikean liikeradan mutta loppupaineihin siirryttyämme olin aivan helisemässä. Muutaman kerran pääsin ohittamaan vastustajan guardin ja kerran jopa menemään selkään ja viemään alas sekä mountaamaan, mutta muuten olin kyllä ihan pihalla. Tästäkin huolimatta jäi jälleen superhyvä maku suuhun treeneistä ja onnistumisen tunteiltakaan ei voinut välttyä, vaikkakin niitä oli vähän vähemmässä kuin aiemmin.
Nyt lihakset huutaa hallelujaa ja muutenkin tunnen kyllä ansainneeni vapaapäiväni liikunnasta. :) Äsken ostin itselleni junaliput, jotta pääsen 10.10. järjestettävään Helsinki Showdown -crossfittapahtumaan! Sieltä sitten taas ihan uudenlaista motivaatiota kun pääsee katsomaan supertikissä olevia mimmejä ja miehiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)