Jaa että mitä hommaa?

Nyt kun vauva-arki alkaa pikkuhiljaa jotenkuten tasaantumaan päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata rakkaan kirjoitusharrastukseni pariin. Olen pienestä pitäen ollut jonkinasteinen runosielu, purkanut elämän myllerryksiä kirjoittamalla. Nyt aikuisuuden kynnyksellä kirjoittaminen on valitettavasti väkisinkin jäänyt vähemmälle kaiken kiireen keskellä, ja täytyypä myöntää, että pieni arkuuskin on iskenyt: jostain syystä nimittäin jännitän ja häpeilen kovasti tekstejeni näyttämistä lähimmilleni.

Mihin katosi se rohkea kolmasluokkalainen, joka esiintyi koko koululle laulaen omatekemänsä biisin ilman säestystä? Tämän kysymyksen olen esittänyt itselleni useamman kerran enkä voi kuin ihmetellä mitä kasvaminen aikuiseksi on tehnyt sille itsevarmuudelleni, joka vielä ala-asteella niin kauniisti väritti päiviäni. 

No mutta, jottei tämä menisi ihan turhanpäiväiseksi lätinäksi, ajattelin aloittaa tämän blogitaipaleeni pienellä esittelytekstillä. Olen siis pian 26-vuotias, ensimmäisen lapsensa kuukausi sitten maailmaan saattanut äidinalku, jolle urheilu on tärkeämpää kuin hulluille puuro ja jonka arkea värittää (varovaisen) treenin ja vauvanhoidon opettelun lisäksi käynnissä oleva vanhan rintamamiestalon kunnostusprojekti.

Koulutus ja "ura"

Koulutukseltani olen vuonna 2012 valmistunut Bachelor of Business Administration, eli käytännössä massatradenomi, joka nyt sattui suorittamaan opintonsa englanniksi. Niin kurjaa kuin se näin jälkikäteen onkin todeta, tuntuu että nuo koulun penkillä vietetyt vuodet olivat täysin hukkaan heitettyjä, ja kadun sitä etten ottanut lukion jälkeen pientä mietintäbreikkiä ja valinnut opintojani niin, että olisin valmistunut johonkin ammattiin. Työllisyystilanne on toki näin laman keskellä muutenkin heikohko, eikä esimerkiksi unelmoimiani markkinoinnin pestejä ole juurikaan avoinna tai niihin on hurjasti kokeneita hakijoita, mutta kyllä enemmänkin koen ettei moiselle massatuotantolinjastolle juurikaan työnantajapiireissä anneta painoarvoa.

Niinpä töissä vielä ollessani tieni vei Giganttiin, jossa ensin möin kodinkoneita ja monen sattuman summana ennen äitiyslomalle jäämistä siirryin televisioiden pariin. Viitisen vuotta kyseisessä firmassa on nyt vierähtänyt ja olen perus myyntihommien lisäksi hoitanut myös kakkososastopäällikön tehtäviä. Viihdyn työpaikassani pääosin ihan hyvin, muttei sillä tunnu enää olevan minulle oikein mitään tarjottavaa. Etenemismahdollisuudet ovat todella pienet eikä myyntityö valitettavasti ole sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä (eikä sen puoleen nuo osastopäällikönkään hommat juurikaan kiinnosta). Niinpä olen alkanut nyt vakavasti pohtia muita vaihtoehtoja ja takaisin kouluunhan sitä on suunnattava. Odottelen juuri tuloksia taannoisista pääsykokeista, joilla testattiin soveltuvuuttani sairaanhoitajaksi. Pidetäänpä peukkuja.

Urheilu

Urheilun parissa olen viettänyt koko pienen ikäni. Vanhempieni luona asuessani sain mahdollisuuden harrastaa milloin mitäkin, ja kaikista kokeilemistani lajeista jalkapallo ja ratsastus nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Futiksessa pääsin jopa SM-tasolle saakka, mutta jouduin lopettamaan rakkaan harrastukseni kolmannen eturistisideleikkauksen jälkeen. Siitä alkoikin sitten alamäki urheilun saralla: biletin, söin miten sattuu enkä liikkunut juuri ollenkaan kunnes vuonna 2013 löysin itseni crossfitin parista ja koukutuin heti. Treenikertojen määrä nousi nopeasti neljään kertaan viikossa ja samalla uusin myös ruokailutottumukseni kertaheitolla: ennen söin kerran päivässä jonkun valmisaterian ja ihmettelin kun olin kärttyinen ja saamaton, nyt aloin syömään kolmen tunnin välein OIKEAA RUOKAA käyttäen apunani ammattilaisen laatimaa ruokavaliota, jossa proteiinit sunmuut oli koostettu oikein. Ja tuloksia alkoi tulla.

Elämänsä kunnossa. Kuva Heikki Takala: http://heikkitakalaphotography.format.com/paasivu

Mulla oli tavoitteena päästä jonain päivänä kisaamaan crossfitissa ja uskonkin että hyvän taustani takia mulla olisikin siihen potentiaalia. Elämä vaan heitti tielleni pienen "hidasteen" kun tein positiivisen raskaustestin elokuussa 2014. Vauva oli suunniteltu ja erittäin toivottu, joten siksi nuo lainausmerkit – ehtisin varmasti tavoittelemaan unelmaani myös beibin syntymän jälkeen.

Kahdennentoista raskausviikon jälkeen lopetin crossfitin – ja oikeastaan kaiken muunkin liikunnan koirien päivittäisiä ulkoiluttamisia lukuunottamatta vaikkei mitään fyysistä syytä ollutkaan pientä väsymystä lukuunottamatta. Tämä on oikeastaan ainoa asia mitä kadun raskauskäyttäytymisessäni sekä tietysti sitä, että heitin sitten kaiken muunkin ihan retuperälle: nythän mulla oli "lupa olla lihava", joten söin vain kaikkea mitä käsiini sain ilman sen kummempaa miettimistä.

Viimeisellä raskauskolmanneksella sain yhtäkkiä jostain kauhean virtapiikin ja aloin taas treenata. Omatoimisia salitreenejä kertyi jopa neljä viikkoon ja olin kuin uudestisyntynyt. Myös selkäkivut sekä etenkin öisin piinaavat lonkka- ja lantiosäryt helpottuivat ja sain jälleen todeta itsekseni kuinka suuri vaikutus liikunnalla on hyvinvointiin. Kun treenaa, ei herkkujakaan tee mieli samalla tavalla ja ruokavalionikin palaili pikkuhiljaa takaisin vanhoihin uomiinsa, söin tosin paljon suurempia annoksia kuin ennen.

Kuukauden pystyin käymään salilla jonka jälkeen siirryin tekemään raskausjoogaa YouTuben avustuksella. Lisäksi tein päivittäin tunnin mittaisia lenkkejä koirien kanssa, ja viimeisen tällaisen sekä 45 minuutin joogarepäyksen teinkin vielä synnytystä edeltävänä päivänä.

Tältä näytti maha pari viikkoa ennen synnytystä.

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen aloin olemaan takaisin elävien kirjoissa ja aloitimme päivittäiset, noin tunnin mittaiset vaunulenkit. Kesäaika on kyllä täydellinen ajankohta vauvan saamiselle: kaikki valo ja vehreys pitävät mielen virkeänä ja lenkit maistuvat ihan eri tavalla kuin talvipakkasilla. Tosin noita sateita saisi esiintyä pikkaisen vähemmän mutta en valita – onhan tämä nyt ihan luksusta.

Nyt kun jo yli kuukausi on vierähtänyt synnytyksestä olen alkanut taas kovasti haikailemaan salille ja takaisin crossfitin pariin. Ajattelinkin ensi kuussa aloittaa kevyen salitreenailun mutta ihan WODeihin en kyllä uskalla vielä aikoihin mennä. Jälkitarkastuskin on vasta elokuussa, joten himmaillen tässä täytyy nyt edetä vaikka mieli tekisi vaikka mitä. Kokeilin vauvajoogaa tuossa toissapäivänä mutta ei kyllä ihan vielä taipunut – on se lantion luusto nivelineen tainnut ihan oikeasti venyä ja paukkua tuossa raskauden ja synnytyksen aikana, vatsalihaksista puhumattakaan.

Tilanne kuukausi synnytyksen jälkeen.

Vaikea sanoa kuinka paljon tuosta jäljelle jääneestä eturepusta on läskiä ja kuinka paljon ihan vaan palautumatonta ruhoa. En oikeastaan välitä ja esteettisesti reppu ei mua häiritse. Se mikä mua häiritsee on mun ryhti: nytkin kun tuota kuvaa katsoo, huomaa että selkäon aivan kaarella. Päivittäiset päänsäryt vaivaavat myös kovasti ja selkä on kauttaaltaan miltei kosketusarka. Niin ne lihakset vaan surkastuvat, mutta toivottavasti myös palautuvat nopeasti kunhan pääsen niitä vähän ärsyttämään. Ulkonäköseikat ovat mulle urheilun tuoma ehdoton plussa, mutta treenaan lähinnä oman hyvän olon vuoksi ja kokemuksesta tiedänkin, että kunhan pääsen taas vauhtiin unohtuvat selkäongelmatkin sen siliän tien.

Perhe

24.5. klo 1.52 syntyi perheeseemme 4205 grammainen ja 53 senttinen kultahapsinen tukkajumala. Kuten aiemmin mainitsin, synnytys oli todella rankka ja kirjoitankin synnytyskertomuksen vielä ihan omana postauksenaan. Lyhyesti voin tosin todeta, että MIKÄÄN ei pysty valmistamaan siihen mitä on edessä, etenkään jos kyseessä on esikoisen syntymä. Synnytys oli karmaisevin kokemus mitä olen koskaan käynyt läpi, eikä ainakaan vielä aika ole onnistunut kuultamaan muistoja.

Onneksi palkinto on jotain niin huikeaa, muuten olisi kyllä usko loppunut kesken. Joka päivä oppivat niin pikkuveijari kuin sen vanhemmatkin jotain uutta, toisistaan sekä ympäröivästä maailmasta ja muuttuneesta tilanteesta.

4205g täyttä cooliutta <3

Pieneen perheeseeni kuuluu siis tämän ukkelin lisäksi maailman paras mieheni sekä isosiskojen virkaa toimittavat kaksi koiraamme.

Kaffi pitää pikkuveljestä huolta.

Rintamamiestaloprojekti

Kaiken muun hässäkän lisäksi arkeamme värittää vahvasti nyt pienellä breikillä oleva remonttiprojektimme, jonka lähtöpiste oli lähestulkoon katastrofaalinen. Ostimme 120 neliön talomme siis mieheni vanhemmilta, joista anoppi on asunut täällä yli kuusikymmentä vuotta. Kun muuton hetki huhtikuussa koitti, iski minuun lähestulkoon epätoivo: tuo kuusikymmentä vuotta oli jättänyt jälkensä niin talon kuntoon kuin tavaran määräänkin – sitä oli nimittäin ja paljon. Olin silloin vielä kaiken lisäksi viimeisilläni, eikä anopista ollut pakkausavuksi, joten siinä hormonipäissäni viskoin rojua vuoroin muuttolaatikoihin vuoroin pihalla roihuavaan kokkoon. Rehkimisestäni huolimatta anopin tavaroita putkahtelee vieläkin mitä kummallisimmista paikoista eikä loppua tunnu näkyvän. Onneksi sentään remontti on edennyt vauhdilla ja ikivanhat pinnat ovat saaneet runsaasti uutta näköä taitavan mieheni ja hänen ystäviensä ansiosta.

Vaikka remonttitouhut ovatkin ihan hauskoja, ei tuota scheissen määrää jää kyllä kaipaamaan.

Olohuoneen päivitystä ala supermies ja karvanaamat, ruoka nautittiin lähes koko remontin ajan piknikinomaisesti lattialla istuen.

Pikkusen kesken vielä :)

Lisää valoa eteiseen.

Ruokahuoneen päivitys ja pala olohuonetta.

Keittiön lähtötilanne...

… ja lopputulema.

Tähän mennessä olemme siis vaihtaneet talon lämmitysjärjestelmän öljystä maalämpöön; uusineet keittiön lattiasta kattoon; puhkaisseet olohuoneesta oven terassille, joka myöskin kunnostettiin; uusineet lähes kaikki keskikerroksen pinnat, sekä remontoineet vauvan huoneen yläkerrasta. Myös 1850 neliön pihamme kaipaisi kipeästi kunnostusta, ja saimme sitäkin puolta vietyä hieman eteenpäin kun metsuri paukkasi kaatamaan muutaman järkyttävän kokoisen kuusen pois pelottelemasta huojunnallaan.

Heinäkuussa kun mieheni jää lomille olisi tarkoitus kaivautua kellariin, jossa sijaitsevat kylpyhuone, sauna, kylmä autotalli (vaikkakin koko tila on aivan pirun kylmä, onneksi nykyään suihkusta tulee sentään lämmintä vettä!) sekä tuleva kodinhoitohuone. Kellari kaivetaan kokonaisuudessaan auki ja kaikki vanha hävitetään näin tehden tilaa omalle spa-alueellemme, man cavelle sekä tosiaan kodinhoitohuoneelle. Hommaa riittää mutta riittäköön – onneksi mieheni vanhana raksakonkarina osaa tehdä lähes kaiken itse ja jos ei tee itse, tuntee kyllä varmasti oikeat ihmiset joiden apuun voi aina luottaa. 

Huikea remppapoppoo :)

Tällainen kilometrin mittainen esittelykirjoitus, iso peukku jos jaksoit lukea loppuun ja vielä isompi peukku jos kiinnostuit ja jaksat lukea seuraavankin postauksen! Tervetuloa kyytiin :)

Noora