Synnytyskertomus

Kun nyt vauhtiin päästiin niin päätin laittaa tulille tekstin mieltäni viime aikoina eniten painaneesta aiheesta, nimittäin esikoiseni syntymästä. Itselleni kokemus oli melko traumaattinen, joten jos olet kovin herkkä, ei ehkä kannata lukea edemmäs. Toki asiat olisivat voineet mennä huonomminkin ja minulle kyllä siunaantuivat parhaat mahdolliset ihmiset ympärille varmistamaan että poika saadaan ehjänä ulos, mutta jotenkin koko tapahtuma on jäänyt vaan kalvamaan mieltäni enkä tosissaan tiedä uskaltaudunko tekemään sitä enää uudestaan.

Kaikki alko 23.5. noin kymmenen aikaa aamulla. Olin edellisenä päivänä jo epäillyt tihuttelevani lapsivettä mutta vuoto oli niin pientä ja epämääräistä, etten reagoinut siihen sen kummemmin. Aamulla herättyäni lysähdin sohvalle katsomaan jotain turhanpäiväistä kun tunsin ja KUULIN hullun poksahduksen jostain alaruumiistani. Tunne oli kuin jokin luu olisi naksahtanut, joten ajattelin vain lantioni vaihteeksi elävän omaa elämäänsä. Päässäni käväisi ajatus kalvojen repeämisestä mutta lapsivettä kun ei kuulunut, jatkoin pötköttelyäni kaikessa rauhassa.

Noin tunti tapahtuneen jälkeen nousin ylös aikeenani mennä tekemään aamupalaa. Samantien kun jalkapohjani koskettivat lattiaa valahtivat housuni läpimäräksi. Vuoto jatkui ja jatkui ja paniikinsekaisten tunteideni keskeltä tajusin, että kyseessä oli toden totta lapsivesi. Huusin miehelleni erikoisen kimeällä äänellä että nyt se oli menoa, viikkoja oli kasassa tällöin 40+6. Koska minulle tehty streptokokkitesti oli näyttänyt positiivista, oli minua ohjeistettu lähtemään samantien sairaalaan, jotta antibioottitippa ehdittäisiin antamaan ajoissa ennen varsinaisen synnytyksen alkua. No, enpä olisi muutenkaan pystynyt kotona kauaa sinnittelemään, sillä lähes samantien sairaalalle päästyämme alkoivat supistukset. Ne olivat heti alusta alkaen todella säännöllisiä mutta kivun kanssa pystyi elämään. Sisätutkimus paljasti minun olevan vasta 1,5cm auki. Meitä ohjeistettiin lähtemään käymään kahviossa, antibiootti annettaisiin minulle tunnin päästä.

And then all hell broke loose. 

Pääsimme kahvioon, sain siemaistua hieman jotain voimajuomaa ja sitten jouduinkin jo hoputtamaan mieheni takaisin synnytysvastaanottoon: supistuskipu voimistui ja sainkin enää hädintuskin kannettua valaan kokoisen ruhoni takaisin.

Meitä ei heti päästetty tutkimuspuolelle, joten sinnittelin pallon päällä keikkuen odotusaulassa. Pian kuitenkin kipu oli niin sietämätöntä, että mieheni kävi hätääntyneenä huutamassa hoitajille että nyt tarvitsisi jotain kivunlievitystä ja äkkiä. Minut pyydettiin vuoteelle makaamaan ja sisätutkimus tehtiin jälleen: olin auennut muistaakseni kolmeen senttiin supistuskäyrien huidellessa yli sadassakolmessakymmenessä. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa tuli äitiä ikävä.

Minut oli alunperin tarkoitus viedä vielä osastolle odottelemaan synnytyksen edistymistä, mutta erittäin intensiivisten sekä kivuliaiden supistusten takia pääsinkin samantien synnytyssaliin. Vastassa oli aivan huippu kätilö, joka pitikin meistä erinomaista huolta aina vuoronsa loppumiseen saakka. Hän ehdotti minulle ilokaasua ensisijaiseksi kivunlievitykseksi ja se auttoikin hieman aluksi, mutta muutaman siemauksen jälkeen tunsin taas järkyttävän kivun palaavan ehkä kovempana kuin koskaan. Kätilökin näki hätäni ja hälytti paikalle anestesiologin, joka lykkäsi minulle epiduraalin ja pian olinkin jo taivaassa. Ei ne blogikirjoittajat ihan paskaa puhuneet kun kehuivat litkun maasta taivaisiin, muistan ajatelleeni. Minulle annettiin epiduraali viisi vai kuusi kertaa koko synnytyksen aikana ja joka kerta helpotus oli niin suuri että anelin aina lisää – lopulta se ei kuitenkaan enää ollut mahdollista.

Aukeamisen edettyä viiteen senttiin alkoi kätilö epäröidä. Tunnustellessaan tilannetta hänen kulmansa kurtistuivat ja hän mutisi, ehkä lähinnä itselleen, ettei pää tunnu olevan oikeassa asennossa. Hänen epäilyksensä voimistuivat, kun synnytys tyssäsi seitsemään senttiin ja supistustiheys muuttui yhä väljemmäksi. Minuun tykitettiin oksitosiinia, joka saikin supistukset kovenemaan sekä tihenemään, ja sitä kautta voimanikin alkoivat pikkuhiljaa ehtyä.

Vuoronvaihto. Ensin yksi kätilö, pian koko sali oli täynnä porukkaa. Jopa mieheni sai oman tukihenkilönsä, tätä tosin en tajunnut yhtään seuraavien tuntien kuluessa enemmän tai vähemmän kivun sumentamin aivoin. Koska synnytys ei edennyt, lopetettiin epiduraali, ja koko 32 minuuttinen ponnistusvaihe mentiinkin sitten täysin luomuna.

Se kipu ja voimattomuuden tunne kun yrität pungertaa pää vinossa tulevaa, yli nelikiloista mötkylää alapäästäsi pihalle on jotain aivan käsittämättömän kamalaa. Yritin pitää ajatukseni kiinni vauvassa ja pusersin kaikki voimani viimeisilleen viritettynä aina supistuksen tullessa mutta mitään ei tapahtunut – tai ainakin siltä se tuntui. Kätilö kyllä rohkaisi minua ja kertoi vauvan liikkuvan hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, mutta ilmeisesti hänkin joutui myöntämään lopulta tappionsa sillä lääkäri kutsuttiin yhtäkkiä paikalle. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä ympärilläni tapahtui enkä tajunnut vauvan olevan hädässä.

Lääkäri kiinnitti osaavin ottein imukupin poikamme päähän ja käski minun ponnistaa vielä muutaman kerran. Sitten saisitte poikanne syliinne. Hoin vaan jatkuvasti etten pysty, ei se tule, en jaksa ja muuta mambojamboa josta en enää itsekään saanut selvää. Pidin silmäni visusti kiinni vaikka pään synnyttyä kätilöt kehottivat minua katsomaan tuota vaaleaa kiharaa tukkaa. En vaan kyennyt avaamaan silmiäni, en tiedä miksi. Kun loputkin vauvasta oli ulkona, ainoa mitä tajusin oli se, ettei se itke. Miksi mun vauvani ei itke? Kaikissa elokuvissakin ne aina itkee. En saanut vauvaa heti syliini vaan hänet kiikutettiin jonnekin kun napanuora oli katkaistu. Pian kuitenkin kuulin ensimmäiset rääkäisyt ja tunsin pienen pojan lämmön rintaani vasten. Aloin itsekin palata tähän maailmaan enkä oikeastaan edes tajunnut kun istukka syntyi, niin häkeltynyt tulokkaasta olin. Mahan painelu sen sijaan oli aivan hirveää, ja vaistomaisesti yritinkin estää kätilöä satuttamasta minua enempää. Taisi se pää olla pikkuisen sekaisin vielä siinä vaiheessa. :)

Syy sille, ettei vauvamme heti itkenyt selvisi minulle oikeastaan vasta virallista synnytyskertomusta lukiessani: sen lisäksi että pää oli kiertynyt väärin, olivat vauvan sykkeet heitelleet vaarallisesti, napanuora oli ollut kaulan ympärillä ja hädissään pieni oli kakannut lapsiveteen, joka oli muuttanut veden vihreäksi. Happisaturaatio oli onneksi ollut koko synnytyksen ajan normaali, joten vauvan päästyä ulos toipuminen rankasta matkasta alkoi välittömästi.

Rakas pieni, suuri mies muutaman tunnin ikäisenä.

Raskausviikoilla 41, 24.5. klo 1.52 syntyi siis rakas vaaleahiuksinen poikamme, joka painoi 4205g (painoarvio 3800g) ja jolta pituutta löytyi 53cm. Pää oli kummallisen muotoinen imukupin jäljiltä ja naama turvotuksesta muodoton, mutta silti meistä vauva oli kaunein näkemämme.

Minä puolestani olin todella, todella kipeä ja vuosin verta kuin seula. Pyörrytti, väsytti ja häkellytti ja yksin sairaalassa viettämäni aika oli henkisesti todella rankkaa. Pääsimme onneksi kotiutumista edeltäväksi yöksi TAYSin potilashotelliin, jota suosittelen kyllä lämpimästi ihan kaikille. Ensinnäkin kyseessä oli ehkä yksi hienoimmista hotelleista, joissa olen Suomessa vieraillut, ruoka on suoraan hotellin ravintolasta ja apu on aina lähellä. Kätilöt eivät kierrä huoneissa mutta he ovat tavoitettavissa läpi vuorokauden ja valmiita auttamaan tarvittaessa. Hotelliin ei valitettavasti pääse, jos vauvalla tai äidillä todetaan esimerkiksi tulehdusarvoissa jotain häikkää, joten onneksi palautumisemme lähti rankasta kokemuksesta huolimatta niin hyvin käyntiin. Vauva söi hyvin, ei ollut keltainen eikä myöskään saanut mitään tulehduksia vihreästä lapsivedestä huolimatta.

Se, miten hyvin kaikki synnytyksessämme mukana olleet hommansa hoitivat, kuinka turvallisen olon he minulle tekivät, sai minut tuntemaan syvää kiitollisuutta koko TAYSin synnytyspuolta kohtaan. Samalla myös vahvistui käsitykseni siitä, että toden totta haluan sairaanhoitajaksi ja ennen kaikkea yhtä hyväksi työssäni kuin nämä ihmiset. Minua hoitanut henkilökunta sekä tietysti mieheni tarjoama, korvaamaton tuki, ovat syy sille, että synnytykseni onnistui loppuviimein hyvin enkä missään vaiheessa pelännyt vauvani, tai itseni, puolesta vaikka syytä siihen olisi ehkä ollut.

Se, mihin orastava synnytyspelkoni liittyy, on kokemani kipu. Vaikka järkeni minulle syyn sille kertookin, vauvan pää oli vinossa ja lapsi oli todella iso omaan kokooni nähden, en silti osaa oikein käsitellä sitä. Vieläkin jos nään esimerkiksi televisiossa jotain synnytykseen liittyvää, meinaan oksentaa.

Kaikesta huolimatta olen todella ylpeä itsestäni, että onnistuin alatiesynnytyksessä. Kätilöt ja lääkäri sanoivat, että olen erinomainen synnyttäjä ja että tällaisen koettelemuksen jälkeen saisin mitä tahansa pihalle itsestäni jos haluaisin, joten ehkä kun pahin järkytys on laantunut voin katsoa asiaa positiivisesti ja ehkä hankkia sen toisen lapsen. Sitten joskus.