Nyt ollaan kuitenkin jo selvitty sunnuntaihin, eikä enää olisi lusittavana kuin huomiseen kello neljään, jolloin mieheni lento laskeutuu Pirkkalan lentokentälle. Ja hyvinhän me ollaan selvitty. Kun pitää itsensä kiireisenä, ei tule murehdittuakaan niin paljon!
Perjantai alkoi mukavissa merkeissä kun parhaan ystäväni ja beibin kanssa suuntasimme Laukontorille toriaamiaiselle ja ennen kaikkea Näkötornin munkeille. Aika kului kuin hujauksessa, ja pian huomasinkin olevani jo matkalla kotiin heitettyäni ensin mieheni polttarisankarin työpaikalle, josta reissun olisi määrä alkaa.
 |
| Paras aloitus perjantaille :) |
Ilta sujuikin sitten itkunsekaisissa merkeissä. Vauva taisi vaistota joko mieheni poissaolon tai oman hermostuneisuuteni tai molemmat, hän nimittäin kieltäytyi totaalisesti viimeisestä syötöstä ennen nukkumaanmenoa ja huusi vain täyttä kurkkua. Voi sitä epätoivon määrää kun ei tiedä yhtään mitä tehdä ja miten voisi pientä auttaa eikä mieskään ole vieressä lohduttamassa. Pistin vauvelin viimein sänkyynsä ja hän simahtikin heti: ei lupaa yhtään hyvää yön kannalta, ajattelin – ja oikeassa olin.
Yleensä vauva menee nukkumaan kymmeneltä, herää siinä kahden-kolmen maissa ensimmäisen kerran ja sen jälkeen viiden-kuuden aikaan. Nyt poitsu olikin päättänyt heräillä tunnin välein läpi yön tissiä vaatien, joten omat yöunet jäivät todella katkonaisiksi. Siihen kun vielä lisää jäbän tavan ääntelehtiä kuin dinosaurus syöttöjen jälkeen niin mahtava univaje oli taattu.
Aamulla nousin sitten sängystä kasin maissa, syötin jäbän, joka jatkoikin tyytyväisenä sen jälkeen vielä uniaan. Pääsin käymään suihkussa ja valmistautumaan rauhassa päivän koitokseen: olimme nimittäin suuntaamassa ystäväni valmistujaisiin hänen mökillensä Piittalanniemeen. Juuri kun olin saanut viimeisen kiharan väkerrettyä kuului yläkerrasta vaativa rääkäisy. Tissi suuhun, vaatteet vauvalle päälle ja koppaan keikkumaan. Automatkan herra nukkui tapansa mukaan mun yrittäessä kuumeisesti löytää perille määränpäähämme. Muutaman U-käännöksen jälkeen päästiinkin perille ja vastassa oli joukko ystäviä ja tuttuja, joista suurinta osaa en ollut nähnyt moneen aikaan. Päivän aikana sain nauraa vatsalihakseni kipeäksi, halata niin usein, että käteni kramppasivat ja hymyillä poskilihakseni kuolioon. Harmillisesti unohdin kameran kotiin ja puhelimesta loppui akku, joten kuvia ei tuosta lumoavasta paikasta ja kauniista juhlista valitettavasti ole. :(
Kotiin jouduttiin lähtemään aivan liian aikaisin, syynä koirat, jotka odottivatkin jo kuumeisesti ulospääsyä kurvatessamme pihaan. Onneksi meillä on iso tontti ja hyvin koulutetut koirat, joten ne voi vain päästää ovesta kirmailemaan, muuten niiden ulkoilemisesta ei näin yksinollessa tulisi yhtään mitään. Molemmat ovat nimittäin yli 20 kiloisia, ja nuorempi vain vähän päälle vuoden ikäinen, joten esimerkiksi koiria kohdattaessa ei remmikäyttäytyminen ole vielä ihan priimaa. Voitte siis kuvitella etten kauhean mielelläni lähde niiden kanssa ihan kunnon lenkille kun vauvaakaan ei voi oikein kotiin yksinään jättää. Tarkoitus olisi kyllä alkaa treenaamaan niiden kanssa tuota remmi-vaunukombokäyttäytymistä, mutta tekisin sen mielelläni kuitenkin niin, että miehenikin on mukana – ettei vain satu mitään.
Pian kotiin päästyämme siskoni lapsineen tulivat seurakseni illan ajaksi. Kävimme koirien kanssa rannassa, jossa sekä ne että siskonpoika pääsivät pulikoimaan vielä ainakin omaan makuuni turhan kylmässä järvivedessä. Beibi nukkuin rauhaksiin rintarepussa enkä voi kyllä liikaa hehkuttaa tuota Manducaa, jonka ostin Tori.fi:stä. Ainoa miinus siinä on, etten saa yläselän klipsua itse laitettua kiinni, ja ilman sitä olkaimet eivät oikein pysy ylhäällä. Muuten ollaan oltu siihen enemmän kuin tyytyväisiä!
Loppuilta katsottiin Hobitti -elokuvaa kunnes tuli aika siskoni muksujen päästä nukkumaan. Jäi jotenkin tosi tyhjä fiilis heidän lähdettyään, oltiin oltu koko päivä liikkeessä ja ihanien ihmisten ympäröimänä, joten jotenkin oli tosi haikeaa jäädä taas yksin vastuuseen kaikesta. Muutaman kyyneleenkin siinä tirautin ikävyyspäissäni mutta rauhoitun onneksi nopeasti.
Eilisiltana vauva oli päättänyt yllättää äitinsä perinpohjaisesti: kellon lyödessä kymmenen oli hän syvässä unessa, heräsi vasta puoli neljä ja senkin jälkeen nukkui yhtä soittoa aina seitsemään saakka! En pistänyt yhtään pahitteeksi. Nytkin hän painaa unta kuulaan jo toista tuntia ja kiltisti omassa sängyssään :) Kohta olisi aika lähteä ystäväni kanssa vaunulenkille, joten jotain ohjelmaa olen saanut tällekin päivälle järjestettyä. Summa summarum, turhaan jännitin tätä viikonloppua, eihän tämä tietenkään kivaa ole yksinään olla mutta mulla on kyllä ollut ihan superkivaa kaiken kaikkiaan. Ehkä ihan hyväkin välillä vähän olla ilman miehen läsnäoloa, tulee ikävä eikä sitten ole liian riippuvainen jatkossakaan kun vastaavia tilanteita tulee.
Onneksi kuitenkin huomenna tämä on ohi. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti