Mihin katosit, nainen?

Minulle etenkin raskauden loppuvaiheessa sekä nyt synnytyksen jälkeen vaikein asia hyväksyä on ollut se, etten enää koe itseäni kovin naiselliseksi. Pelkään, että etenkin mieheni näkee minut vain äitinä, vaikka olen yhä nainen isolla ännällä. 

Viimeisellä kolmanneksella turposin kuin pullataikina ja lyhyyteni ansiosta näytin lähinnä plussapallolta, ja nyt vauva-arkeen totuttelevana äitinä vitivalkoisia kasvojani värittää mukavasti siniset renkulat silmien alla, hiukset ovat puklusta ja maidosta sotkuiset, vaatteet ovat lähinnä sitä mitä sattuu päälle sopimaan ja pallomahan tilalla on tyhjä pussi, joka hiljakseen heiluu tuulen mukana. Alapääni tuntuu vieraalta, epämuodostuneelta pöpöpesäkkeeltä ja minua puistattaa ajatuskin sen palauttamisesta takaisin vanhaan tehtäväänsä – seksin välineeksi. Tissit ovat toki paisuneet ja se tuntuu miellyttävän miestäni – ainoa vaan että ne ovat suht kosketusarat, haisevat eltaantuneelta maidolta ja no, itse näen ne tunnin välein beibin suussa, joka ei kyllä millään tavalla herätä mitään seksuaalisia viritteitä. 

Ennen pystyin pukeutumaan pienen pieniin vaatteisiin ja näytin hyvinvoivalta ja treenanneelta. Näin on ollut aina, siksi tämä muutos onkin niin vaikea hyväksyä. Olen aina ollut tyytyväinen kroppaani, joka on muokkautunut haluamakseni matkallani kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nyt kuitenkin kaikki on muuttunut ja pahinta on, etten pääse hyppäämään suin päin siihen treenirytmiin, johon olen jo niin monen vuoden ajan tottunut. Maltillisuus ei koskaan ole lukeutunut hyveisiini, ja olen valitettavasti kaikkinytjaheti -tyyppinen ihminen, joten oma pää tässä tuntuu olevan se pahin vastus. 

Välillä tunnen riittämättömyyttä ja häpeilen olla ilman vaatteita. En halua rikkoa sitä illuusiota, että olisin vielä se sama ihminen kun ennen lapsen saamista. Mutta enhän minä ole.

Välillä vaivun pieneen epätoivoon, katson itseäni peilistä yrittäessäni tunkea vanhoja vaatteita päälleni. Suurin osa ei mahdu ja ne mitkä mahtuvat saavat minut näyttämään valaalta. Sitten taas havahdun itsesäälistäni ja minut valtaa ylpeys. Alan miettiä sitä kaikkea mihin kroppani on taipunut, mitä se on kestänyt ja mihin pisteeseen se on itsensä venyttänyt suoriutuakseen elämäni tärkeimmästä tehtävästä. 

Tuulessa heiluva röllykkä ei enää näytäkään niin pahalta. Yöheräämiset saavat vain minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Puklut ja maitotahrat kuuluvat vain asiaan. Suihkut tuntuvat taivaalta, omalta pieneltä hemmotteluhetkeltä. Tissit näyttävät kivoilta ja mieheni pitää niistä. Alapää paranee aikanaan ja palautuu varmasti entiselleen, se on ansainnut leponsa tehdyn raskaan työn jälkeen. Mieheni rakastaa minua sellaisena kuin olen, antaa myös minulle aikaa toipua eikä unohda kertoa kuinka kaunis olen. 

Koskaan en ole ollut näin tyytyväinen.