sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Polttarilesken viikonloppu

Niin siinä vaan kävi, että jouduin näin viisi viikkoa synnytyksen jälkeen hammasta purren luovuttamaan mieheni polttariporukalle, joka lähti juhlimaan ystäväämme Budapestiin saakka – ja koko hemmetin viikonlopuksi. Tiedän, että moni joutuu päivästä toiseen, niin arkena kuin viikonloppunakin, selviytymään lapsen kanssa yksin ja täytyy sanoa, että nostan kyllä kaikille niille äideille ja iseille hattua: musta on jotenkin tullut ihan riippuvainen jo mieheni tuesta ja avusta, ja siksi pelkäsinkin jo tulevaa paaaljon etukäteen.

Nyt ollaan kuitenkin jo selvitty sunnuntaihin, eikä enää olisi lusittavana kuin huomiseen kello neljään, jolloin mieheni lento laskeutuu Pirkkalan lentokentälle. Ja hyvinhän me ollaan selvitty. Kun pitää itsensä kiireisenä, ei tule murehdittuakaan niin paljon!

Perjantai alkoi mukavissa merkeissä kun parhaan ystäväni ja beibin kanssa suuntasimme Laukontorille toriaamiaiselle ja ennen kaikkea Näkötornin munkeille. Aika kului kuin hujauksessa, ja pian huomasinkin olevani jo matkalla kotiin heitettyäni ensin mieheni polttarisankarin työpaikalle, josta reissun olisi määrä alkaa.

Paras aloitus perjantaille :)

Ilta sujuikin sitten itkunsekaisissa merkeissä. Vauva taisi vaistota joko mieheni poissaolon tai oman hermostuneisuuteni tai molemmat, hän nimittäin kieltäytyi totaalisesti viimeisestä syötöstä ennen nukkumaanmenoa ja huusi vain täyttä kurkkua. Voi sitä epätoivon määrää kun ei tiedä yhtään mitä tehdä ja miten voisi pientä auttaa eikä mieskään ole vieressä lohduttamassa. Pistin vauvelin viimein sänkyynsä ja hän simahtikin heti: ei lupaa yhtään hyvää yön kannalta, ajattelin – ja oikeassa olin.

Yleensä vauva menee nukkumaan kymmeneltä, herää siinä kahden-kolmen maissa ensimmäisen kerran ja sen jälkeen viiden-kuuden aikaan. Nyt poitsu olikin päättänyt heräillä tunnin välein läpi yön tissiä vaatien, joten omat yöunet jäivät todella katkonaisiksi. Siihen kun vielä lisää jäbän tavan ääntelehtiä kuin dinosaurus syöttöjen jälkeen niin mahtava univaje oli taattu.

Aamulla nousin sitten sängystä kasin maissa, syötin jäbän, joka jatkoikin tyytyväisenä sen jälkeen vielä uniaan. Pääsin käymään suihkussa ja valmistautumaan rauhassa päivän koitokseen: olimme nimittäin suuntaamassa ystäväni valmistujaisiin hänen mökillensä Piittalanniemeen. Juuri kun olin saanut viimeisen kiharan väkerrettyä kuului yläkerrasta vaativa rääkäisy. Tissi suuhun, vaatteet vauvalle päälle ja koppaan keikkumaan. Automatkan herra nukkui tapansa mukaan mun yrittäessä kuumeisesti löytää perille määränpäähämme. Muutaman U-käännöksen jälkeen päästiinkin perille ja vastassa oli joukko ystäviä ja tuttuja, joista suurinta osaa en ollut nähnyt moneen aikaan. Päivän aikana sain nauraa vatsalihakseni kipeäksi, halata niin usein, että käteni kramppasivat ja hymyillä poskilihakseni kuolioon. Harmillisesti unohdin kameran kotiin ja puhelimesta loppui akku, joten kuvia ei tuosta lumoavasta paikasta ja kauniista juhlista valitettavasti ole. :(

Kotiin jouduttiin lähtemään aivan liian aikaisin, syynä koirat, jotka odottivatkin jo kuumeisesti ulospääsyä kurvatessamme pihaan. Onneksi meillä on iso tontti ja hyvin koulutetut koirat, joten ne voi vain päästää ovesta kirmailemaan, muuten niiden ulkoilemisesta ei näin yksinollessa tulisi yhtään mitään. Molemmat ovat nimittäin yli 20 kiloisia, ja nuorempi vain vähän päälle vuoden ikäinen, joten esimerkiksi koiria kohdattaessa ei remmikäyttäytyminen ole vielä ihan priimaa. Voitte siis kuvitella etten kauhean mielelläni lähde niiden kanssa ihan kunnon lenkille kun vauvaakaan ei voi oikein kotiin yksinään jättää. Tarkoitus olisi kyllä alkaa treenaamaan niiden kanssa tuota remmi-vaunukombokäyttäytymistä, mutta tekisin sen mielelläni kuitenkin niin, että miehenikin on mukana – ettei vain satu mitään.

Pian kotiin päästyämme siskoni lapsineen tulivat seurakseni illan ajaksi. Kävimme koirien kanssa rannassa, jossa sekä ne että siskonpoika pääsivät pulikoimaan vielä ainakin omaan makuuni turhan kylmässä järvivedessä. Beibi nukkuin rauhaksiin rintarepussa enkä voi kyllä liikaa hehkuttaa tuota Manducaa, jonka ostin Tori.fi:stä. Ainoa miinus siinä on, etten saa yläselän klipsua itse laitettua kiinni, ja ilman sitä olkaimet eivät oikein pysy ylhäällä. Muuten ollaan oltu siihen enemmän kuin tyytyväisiä!

Loppuilta katsottiin Hobitti -elokuvaa kunnes tuli aika siskoni muksujen päästä nukkumaan. Jäi jotenkin tosi tyhjä fiilis heidän lähdettyään, oltiin oltu koko päivä liikkeessä ja ihanien ihmisten ympäröimänä, joten jotenkin oli tosi haikeaa jäädä taas yksin vastuuseen kaikesta. Muutaman kyyneleenkin siinä tirautin ikävyyspäissäni mutta  rauhoitun onneksi nopeasti.




Eilisiltana vauva oli päättänyt yllättää äitinsä perinpohjaisesti: kellon lyödessä kymmenen oli hän syvässä unessa, heräsi vasta puoli neljä ja senkin jälkeen nukkui yhtä soittoa aina seitsemään saakka! En pistänyt yhtään pahitteeksi. Nytkin hän painaa unta kuulaan jo toista tuntia ja kiltisti omassa sängyssään :) Kohta olisi aika lähteä ystäväni kanssa vaunulenkille, joten jotain ohjelmaa olen saanut tällekin päivälle järjestettyä. Summa summarum, turhaan jännitin tätä viikonloppua, eihän tämä tietenkään kivaa ole yksinään olla mutta mulla on kyllä ollut ihan superkivaa kaiken kaikkiaan. Ehkä ihan hyväkin välillä vähän olla ilman miehen läsnäoloa, tulee ikävä eikä sitten ole liian riippuvainen jatkossakaan kun vastaavia tilanteita tulee.

Onneksi kuitenkin huomenna tämä on ohi. <3

torstai 25. kesäkuuta 2015

Hiukset kuntoon!

Edelliseen postaukseen löyhästi liittyen tulin nyt vielä hehkuttamaan, että vaikka tyytyväinen olenkin niin voihan sitä itseään silti hieman hemmotella: pääsen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2012 käymään kampaajalla! Toivottavasti mua ei naureta pihalle sieltä, lähtötilannehan on siis tämä:

Vähän väsymystä myös havaittavissa :D

Vaikka kuva taitaa antaa ymmärtää muuta, on mulla oikeasti aika paksu ja vahva tukka. Silloin 2012 menin ja leikkasin puoleen selkään ulottuneen pehkoni lyhyeksi ja pidin siitä yli kaiken. Kyllähän sitä sitten ajan kanssa tuli pitkääkin lettiä ikävä mutta jotenkin lyhyet hiukset kehystivät pärstää tosi kivasti. Nyt onkin sitten dilemma päällä: pitääkkö pitkät vai repäisisikö ja leikkaisi jälleen lyhyet?

Mikäli pitkät saavat jäädä, olisi mulla mielessä jotain tämän kaltaista:

Kuva Googlen kuvahausta

Natascha McElhone. Ehkä oikeasti särmikkäin ja kaunein nainen mitä tiedän. Eipä ole huono sarjakaan, Californication meinaan. :) Enivei, niin malli kuin värikin kiehtoisivat ja vaikken ihan samanlainen tukkajumala olekaan, uskoisin että osaavissa käsissä munkin pehkosta saisi taiottua jotain samankaltaista ainakin.

Mikäli taas mennään lyhyeen, voisi se näyttää jotakuinkin tältä:

Kuva Googlen kuvahausta.

Voi vitjat kun mulla ei vielä ole lukijoita, olisi niin kiva kuulla mielipiteitä ja saada jeesiä tähän elämääkin suurempaan kysymykseen :D

Mitä tässä näitä tyylejä on nyt selaillut niin tällä hetkellä tuntuu olevan ainakin aika luonnollinen tyyli in, sekaista pehkoa eikä mitään liian suoria linjoja – me like! Ja oikeastaan ihan sama mitä tälle ruoskalle tekee niin se on varmasti parempi kuin nyt :D

Tamperelaisille vinkkinä, että Hämeenpuiston Glo Hairin Satu on (tai ainakin oli silloin kolme vuotta sitten oli) ihan huikean taitava! Sain onneksi buukattua hänelle tämän tulevankin ajan, joten toivotaan, ettei hänen ammattitaitonsa ole rapissut tässä vuosien varrella. Hintaahan tällekin käynnille tulee sen 151 euroa, joten voi hyvin olla että seuraava kerta antaa odottaa itseään taas toiset kolme vuotta, joten parempi olisi olla sitten hyvä niin saa edes hetken nauttia nätistä kuontalosta.

Mihin katosit, nainen?

Minulle etenkin raskauden loppuvaiheessa sekä nyt synnytyksen jälkeen vaikein asia hyväksyä on ollut se, etten enää koe itseäni kovin naiselliseksi. Pelkään, että etenkin mieheni näkee minut vain äitinä, vaikka olen yhä nainen isolla ännällä. 

Viimeisellä kolmanneksella turposin kuin pullataikina ja lyhyyteni ansiosta näytin lähinnä plussapallolta, ja nyt vauva-arkeen totuttelevana äitinä vitivalkoisia kasvojani värittää mukavasti siniset renkulat silmien alla, hiukset ovat puklusta ja maidosta sotkuiset, vaatteet ovat lähinnä sitä mitä sattuu päälle sopimaan ja pallomahan tilalla on tyhjä pussi, joka hiljakseen heiluu tuulen mukana. Alapääni tuntuu vieraalta, epämuodostuneelta pöpöpesäkkeeltä ja minua puistattaa ajatuskin sen palauttamisesta takaisin vanhaan tehtäväänsä – seksin välineeksi. Tissit ovat toki paisuneet ja se tuntuu miellyttävän miestäni – ainoa vaan että ne ovat suht kosketusarat, haisevat eltaantuneelta maidolta ja no, itse näen ne tunnin välein beibin suussa, joka ei kyllä millään tavalla herätä mitään seksuaalisia viritteitä. 

Ennen pystyin pukeutumaan pienen pieniin vaatteisiin ja näytin hyvinvoivalta ja treenanneelta. Näin on ollut aina, siksi tämä muutos onkin niin vaikea hyväksyä. Olen aina ollut tyytyväinen kroppaani, joka on muokkautunut haluamakseni matkallani kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia. Nyt kuitenkin kaikki on muuttunut ja pahinta on, etten pääse hyppäämään suin päin siihen treenirytmiin, johon olen jo niin monen vuoden ajan tottunut. Maltillisuus ei koskaan ole lukeutunut hyveisiini, ja olen valitettavasti kaikkinytjaheti -tyyppinen ihminen, joten oma pää tässä tuntuu olevan se pahin vastus. 

Välillä tunnen riittämättömyyttä ja häpeilen olla ilman vaatteita. En halua rikkoa sitä illuusiota, että olisin vielä se sama ihminen kun ennen lapsen saamista. Mutta enhän minä ole.

Välillä vaivun pieneen epätoivoon, katson itseäni peilistä yrittäessäni tunkea vanhoja vaatteita päälleni. Suurin osa ei mahdu ja ne mitkä mahtuvat saavat minut näyttämään valaalta. Sitten taas havahdun itsesäälistäni ja minut valtaa ylpeys. Alan miettiä sitä kaikkea mihin kroppani on taipunut, mitä se on kestänyt ja mihin pisteeseen se on itsensä venyttänyt suoriutuakseen elämäni tärkeimmästä tehtävästä. 

Tuulessa heiluva röllykkä ei enää näytäkään niin pahalta. Yöheräämiset saavat vain minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Puklut ja maitotahrat kuuluvat vain asiaan. Suihkut tuntuvat taivaalta, omalta pieneltä hemmotteluhetkeltä. Tissit näyttävät kivoilta ja mieheni pitää niistä. Alapää paranee aikanaan ja palautuu varmasti entiselleen, se on ansainnut leponsa tehdyn raskaan työn jälkeen. Mieheni rakastaa minua sellaisena kuin olen, antaa myös minulle aikaa toipua eikä unohda kertoa kuinka kaunis olen. 

Koskaan en ole ollut näin tyytyväinen.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Synnytyskertomus

Kun nyt vauhtiin päästiin niin päätin laittaa tulille tekstin mieltäni viime aikoina eniten painaneesta aiheesta, nimittäin esikoiseni syntymästä. Itselleni kokemus oli melko traumaattinen, joten jos olet kovin herkkä, ei ehkä kannata lukea edemmäs. Toki asiat olisivat voineet mennä huonomminkin ja minulle kyllä siunaantuivat parhaat mahdolliset ihmiset ympärille varmistamaan että poika saadaan ehjänä ulos, mutta jotenkin koko tapahtuma on jäänyt vaan kalvamaan mieltäni enkä tosissaan tiedä uskaltaudunko tekemään sitä enää uudestaan.

Kaikki alko 23.5. noin kymmenen aikaa aamulla. Olin edellisenä päivänä jo epäillyt tihuttelevani lapsivettä mutta vuoto oli niin pientä ja epämääräistä, etten reagoinut siihen sen kummemmin. Aamulla herättyäni lysähdin sohvalle katsomaan jotain turhanpäiväistä kun tunsin ja KUULIN hullun poksahduksen jostain alaruumiistani. Tunne oli kuin jokin luu olisi naksahtanut, joten ajattelin vain lantioni vaihteeksi elävän omaa elämäänsä. Päässäni käväisi ajatus kalvojen repeämisestä mutta lapsivettä kun ei kuulunut, jatkoin pötköttelyäni kaikessa rauhassa.

Noin tunti tapahtuneen jälkeen nousin ylös aikeenani mennä tekemään aamupalaa. Samantien kun jalkapohjani koskettivat lattiaa valahtivat housuni läpimäräksi. Vuoto jatkui ja jatkui ja paniikinsekaisten tunteideni keskeltä tajusin, että kyseessä oli toden totta lapsivesi. Huusin miehelleni erikoisen kimeällä äänellä että nyt se oli menoa, viikkoja oli kasassa tällöin 40+6. Koska minulle tehty streptokokkitesti oli näyttänyt positiivista, oli minua ohjeistettu lähtemään samantien sairaalaan, jotta antibioottitippa ehdittäisiin antamaan ajoissa ennen varsinaisen synnytyksen alkua. No, enpä olisi muutenkaan pystynyt kotona kauaa sinnittelemään, sillä lähes samantien sairaalalle päästyämme alkoivat supistukset. Ne olivat heti alusta alkaen todella säännöllisiä mutta kivun kanssa pystyi elämään. Sisätutkimus paljasti minun olevan vasta 1,5cm auki. Meitä ohjeistettiin lähtemään käymään kahviossa, antibiootti annettaisiin minulle tunnin päästä.

And then all hell broke loose. 

Pääsimme kahvioon, sain siemaistua hieman jotain voimajuomaa ja sitten jouduinkin jo hoputtamaan mieheni takaisin synnytysvastaanottoon: supistuskipu voimistui ja sainkin enää hädintuskin kannettua valaan kokoisen ruhoni takaisin.

Meitä ei heti päästetty tutkimuspuolelle, joten sinnittelin pallon päällä keikkuen odotusaulassa. Pian kuitenkin kipu oli niin sietämätöntä, että mieheni kävi hätääntyneenä huutamassa hoitajille että nyt tarvitsisi jotain kivunlievitystä ja äkkiä. Minut pyydettiin vuoteelle makaamaan ja sisätutkimus tehtiin jälleen: olin auennut muistaakseni kolmeen senttiin supistuskäyrien huidellessa yli sadassakolmessakymmenessä. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa tuli äitiä ikävä.

Minut oli alunperin tarkoitus viedä vielä osastolle odottelemaan synnytyksen edistymistä, mutta erittäin intensiivisten sekä kivuliaiden supistusten takia pääsinkin samantien synnytyssaliin. Vastassa oli aivan huippu kätilö, joka pitikin meistä erinomaista huolta aina vuoronsa loppumiseen saakka. Hän ehdotti minulle ilokaasua ensisijaiseksi kivunlievitykseksi ja se auttoikin hieman aluksi, mutta muutaman siemauksen jälkeen tunsin taas järkyttävän kivun palaavan ehkä kovempana kuin koskaan. Kätilökin näki hätäni ja hälytti paikalle anestesiologin, joka lykkäsi minulle epiduraalin ja pian olinkin jo taivaassa. Ei ne blogikirjoittajat ihan paskaa puhuneet kun kehuivat litkun maasta taivaisiin, muistan ajatelleeni. Minulle annettiin epiduraali viisi vai kuusi kertaa koko synnytyksen aikana ja joka kerta helpotus oli niin suuri että anelin aina lisää – lopulta se ei kuitenkaan enää ollut mahdollista.

Aukeamisen edettyä viiteen senttiin alkoi kätilö epäröidä. Tunnustellessaan tilannetta hänen kulmansa kurtistuivat ja hän mutisi, ehkä lähinnä itselleen, ettei pää tunnu olevan oikeassa asennossa. Hänen epäilyksensä voimistuivat, kun synnytys tyssäsi seitsemään senttiin ja supistustiheys muuttui yhä väljemmäksi. Minuun tykitettiin oksitosiinia, joka saikin supistukset kovenemaan sekä tihenemään, ja sitä kautta voimanikin alkoivat pikkuhiljaa ehtyä.

Vuoronvaihto. Ensin yksi kätilö, pian koko sali oli täynnä porukkaa. Jopa mieheni sai oman tukihenkilönsä, tätä tosin en tajunnut yhtään seuraavien tuntien kuluessa enemmän tai vähemmän kivun sumentamin aivoin. Koska synnytys ei edennyt, lopetettiin epiduraali, ja koko 32 minuuttinen ponnistusvaihe mentiinkin sitten täysin luomuna.

Se kipu ja voimattomuuden tunne kun yrität pungertaa pää vinossa tulevaa, yli nelikiloista mötkylää alapäästäsi pihalle on jotain aivan käsittämättömän kamalaa. Yritin pitää ajatukseni kiinni vauvassa ja pusersin kaikki voimani viimeisilleen viritettynä aina supistuksen tullessa mutta mitään ei tapahtunut – tai ainakin siltä se tuntui. Kätilö kyllä rohkaisi minua ja kertoi vauvan liikkuvan hitaasti mutta varmasti oikeaan suuntaan, mutta ilmeisesti hänkin joutui myöntämään lopulta tappionsa sillä lääkäri kutsuttiin yhtäkkiä paikalle. Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä ympärilläni tapahtui enkä tajunnut vauvan olevan hädässä.

Lääkäri kiinnitti osaavin ottein imukupin poikamme päähän ja käski minun ponnistaa vielä muutaman kerran. Sitten saisitte poikanne syliinne. Hoin vaan jatkuvasti etten pysty, ei se tule, en jaksa ja muuta mambojamboa josta en enää itsekään saanut selvää. Pidin silmäni visusti kiinni vaikka pään synnyttyä kätilöt kehottivat minua katsomaan tuota vaaleaa kiharaa tukkaa. En vaan kyennyt avaamaan silmiäni, en tiedä miksi. Kun loputkin vauvasta oli ulkona, ainoa mitä tajusin oli se, ettei se itke. Miksi mun vauvani ei itke? Kaikissa elokuvissakin ne aina itkee. En saanut vauvaa heti syliini vaan hänet kiikutettiin jonnekin kun napanuora oli katkaistu. Pian kuitenkin kuulin ensimmäiset rääkäisyt ja tunsin pienen pojan lämmön rintaani vasten. Aloin itsekin palata tähän maailmaan enkä oikeastaan edes tajunnut kun istukka syntyi, niin häkeltynyt tulokkaasta olin. Mahan painelu sen sijaan oli aivan hirveää, ja vaistomaisesti yritinkin estää kätilöä satuttamasta minua enempää. Taisi se pää olla pikkuisen sekaisin vielä siinä vaiheessa. :)

Syy sille, ettei vauvamme heti itkenyt selvisi minulle oikeastaan vasta virallista synnytyskertomusta lukiessani: sen lisäksi että pää oli kiertynyt väärin, olivat vauvan sykkeet heitelleet vaarallisesti, napanuora oli ollut kaulan ympärillä ja hädissään pieni oli kakannut lapsiveteen, joka oli muuttanut veden vihreäksi. Happisaturaatio oli onneksi ollut koko synnytyksen ajan normaali, joten vauvan päästyä ulos toipuminen rankasta matkasta alkoi välittömästi.

Rakas pieni, suuri mies muutaman tunnin ikäisenä.

Raskausviikoilla 41, 24.5. klo 1.52 syntyi siis rakas vaaleahiuksinen poikamme, joka painoi 4205g (painoarvio 3800g) ja jolta pituutta löytyi 53cm. Pää oli kummallisen muotoinen imukupin jäljiltä ja naama turvotuksesta muodoton, mutta silti meistä vauva oli kaunein näkemämme.

Minä puolestani olin todella, todella kipeä ja vuosin verta kuin seula. Pyörrytti, väsytti ja häkellytti ja yksin sairaalassa viettämäni aika oli henkisesti todella rankkaa. Pääsimme onneksi kotiutumista edeltäväksi yöksi TAYSin potilashotelliin, jota suosittelen kyllä lämpimästi ihan kaikille. Ensinnäkin kyseessä oli ehkä yksi hienoimmista hotelleista, joissa olen Suomessa vieraillut, ruoka on suoraan hotellin ravintolasta ja apu on aina lähellä. Kätilöt eivät kierrä huoneissa mutta he ovat tavoitettavissa läpi vuorokauden ja valmiita auttamaan tarvittaessa. Hotelliin ei valitettavasti pääse, jos vauvalla tai äidillä todetaan esimerkiksi tulehdusarvoissa jotain häikkää, joten onneksi palautumisemme lähti rankasta kokemuksesta huolimatta niin hyvin käyntiin. Vauva söi hyvin, ei ollut keltainen eikä myöskään saanut mitään tulehduksia vihreästä lapsivedestä huolimatta.

Se, miten hyvin kaikki synnytyksessämme mukana olleet hommansa hoitivat, kuinka turvallisen olon he minulle tekivät, sai minut tuntemaan syvää kiitollisuutta koko TAYSin synnytyspuolta kohtaan. Samalla myös vahvistui käsitykseni siitä, että toden totta haluan sairaanhoitajaksi ja ennen kaikkea yhtä hyväksi työssäni kuin nämä ihmiset. Minua hoitanut henkilökunta sekä tietysti mieheni tarjoama, korvaamaton tuki, ovat syy sille, että synnytykseni onnistui loppuviimein hyvin enkä missään vaiheessa pelännyt vauvani, tai itseni, puolesta vaikka syytä siihen olisi ehkä ollut.

Se, mihin orastava synnytyspelkoni liittyy, on kokemani kipu. Vaikka järkeni minulle syyn sille kertookin, vauvan pää oli vinossa ja lapsi oli todella iso omaan kokooni nähden, en silti osaa oikein käsitellä sitä. Vieläkin jos nään esimerkiksi televisiossa jotain synnytykseen liittyvää, meinaan oksentaa.

Kaikesta huolimatta olen todella ylpeä itsestäni, että onnistuin alatiesynnytyksessä. Kätilöt ja lääkäri sanoivat, että olen erinomainen synnyttäjä ja että tällaisen koettelemuksen jälkeen saisin mitä tahansa pihalle itsestäni jos haluaisin, joten ehkä kun pahin järkytys on laantunut voin katsoa asiaa positiivisesti ja ehkä hankkia sen toisen lapsen. Sitten joskus.

Jaa että mitä hommaa?

Nyt kun vauva-arki alkaa pikkuhiljaa jotenkuten tasaantumaan päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata rakkaan kirjoitusharrastukseni pariin. Olen pienestä pitäen ollut jonkinasteinen runosielu, purkanut elämän myllerryksiä kirjoittamalla. Nyt aikuisuuden kynnyksellä kirjoittaminen on valitettavasti väkisinkin jäänyt vähemmälle kaiken kiireen keskellä, ja täytyypä myöntää, että pieni arkuuskin on iskenyt: jostain syystä nimittäin jännitän ja häpeilen kovasti tekstejeni näyttämistä lähimmilleni.

Mihin katosi se rohkea kolmasluokkalainen, joka esiintyi koko koululle laulaen omatekemänsä biisin ilman säestystä? Tämän kysymyksen olen esittänyt itselleni useamman kerran enkä voi kuin ihmetellä mitä kasvaminen aikuiseksi on tehnyt sille itsevarmuudelleni, joka vielä ala-asteella niin kauniisti väritti päiviäni. 

No mutta, jottei tämä menisi ihan turhanpäiväiseksi lätinäksi, ajattelin aloittaa tämän blogitaipaleeni pienellä esittelytekstillä. Olen siis pian 26-vuotias, ensimmäisen lapsensa kuukausi sitten maailmaan saattanut äidinalku, jolle urheilu on tärkeämpää kuin hulluille puuro ja jonka arkea värittää (varovaisen) treenin ja vauvanhoidon opettelun lisäksi käynnissä oleva vanhan rintamamiestalon kunnostusprojekti.

Koulutus ja "ura"

Koulutukseltani olen vuonna 2012 valmistunut Bachelor of Business Administration, eli käytännössä massatradenomi, joka nyt sattui suorittamaan opintonsa englanniksi. Niin kurjaa kuin se näin jälkikäteen onkin todeta, tuntuu että nuo koulun penkillä vietetyt vuodet olivat täysin hukkaan heitettyjä, ja kadun sitä etten ottanut lukion jälkeen pientä mietintäbreikkiä ja valinnut opintojani niin, että olisin valmistunut johonkin ammattiin. Työllisyystilanne on toki näin laman keskellä muutenkin heikohko, eikä esimerkiksi unelmoimiani markkinoinnin pestejä ole juurikaan avoinna tai niihin on hurjasti kokeneita hakijoita, mutta kyllä enemmänkin koen ettei moiselle massatuotantolinjastolle juurikaan työnantajapiireissä anneta painoarvoa.

Niinpä töissä vielä ollessani tieni vei Giganttiin, jossa ensin möin kodinkoneita ja monen sattuman summana ennen äitiyslomalle jäämistä siirryin televisioiden pariin. Viitisen vuotta kyseisessä firmassa on nyt vierähtänyt ja olen perus myyntihommien lisäksi hoitanut myös kakkososastopäällikön tehtäviä. Viihdyn työpaikassani pääosin ihan hyvin, muttei sillä tunnu enää olevan minulle oikein mitään tarjottavaa. Etenemismahdollisuudet ovat todella pienet eikä myyntityö valitettavasti ole sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä (eikä sen puoleen nuo osastopäällikönkään hommat juurikaan kiinnosta). Niinpä olen alkanut nyt vakavasti pohtia muita vaihtoehtoja ja takaisin kouluunhan sitä on suunnattava. Odottelen juuri tuloksia taannoisista pääsykokeista, joilla testattiin soveltuvuuttani sairaanhoitajaksi. Pidetäänpä peukkuja.

Urheilu

Urheilun parissa olen viettänyt koko pienen ikäni. Vanhempieni luona asuessani sain mahdollisuuden harrastaa milloin mitäkin, ja kaikista kokeilemistani lajeista jalkapallo ja ratsastus nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Futiksessa pääsin jopa SM-tasolle saakka, mutta jouduin lopettamaan rakkaan harrastukseni kolmannen eturistisideleikkauksen jälkeen. Siitä alkoikin sitten alamäki urheilun saralla: biletin, söin miten sattuu enkä liikkunut juuri ollenkaan kunnes vuonna 2013 löysin itseni crossfitin parista ja koukutuin heti. Treenikertojen määrä nousi nopeasti neljään kertaan viikossa ja samalla uusin myös ruokailutottumukseni kertaheitolla: ennen söin kerran päivässä jonkun valmisaterian ja ihmettelin kun olin kärttyinen ja saamaton, nyt aloin syömään kolmen tunnin välein OIKEAA RUOKAA käyttäen apunani ammattilaisen laatimaa ruokavaliota, jossa proteiinit sunmuut oli koostettu oikein. Ja tuloksia alkoi tulla.


Elämänsä kunnossa. Kuva Heikki Takala: http://heikkitakalaphotography.format.com/paasivu

Mulla oli tavoitteena päästä jonain päivänä kisaamaan crossfitissa ja uskonkin että hyvän taustani takia mulla olisikin siihen potentiaalia. Elämä vaan heitti tielleni pienen "hidasteen" kun tein positiivisen raskaustestin elokuussa 2014. Vauva oli suunniteltu ja erittäin toivottu, joten siksi nuo lainausmerkit – ehtisin varmasti tavoittelemaan unelmaani myös beibin syntymän jälkeen.

Kahdennentoista raskausviikon jälkeen lopetin crossfitin – ja oikeastaan kaiken muunkin liikunnan koirien päivittäisiä ulkoiluttamisia lukuunottamatta vaikkei mitään fyysistä syytä ollutkaan pientä väsymystä lukuunottamatta. Tämä on oikeastaan ainoa asia mitä kadun raskauskäyttäytymisessäni sekä tietysti sitä, että heitin sitten kaiken muunkin ihan retuperälle: nythän mulla oli "lupa olla lihava", joten söin vain kaikkea mitä käsiini sain ilman sen kummempaa miettimistä.

Viimeisellä raskauskolmanneksella sain yhtäkkiä jostain kauhean virtapiikin ja aloin taas treenata. Omatoimisia salitreenejä kertyi jopa neljä viikkoon ja olin kuin uudestisyntynyt. Myös selkäkivut sekä etenkin öisin piinaavat lonkka- ja lantiosäryt helpottuivat ja sain jälleen todeta itsekseni kuinka suuri vaikutus liikunnalla on hyvinvointiin. Kun treenaa, ei herkkujakaan tee mieli samalla tavalla ja ruokavalionikin palaili pikkuhiljaa takaisin vanhoihin uomiinsa, söin tosin paljon suurempia annoksia kuin ennen.

Kuukauden pystyin käymään salilla jonka jälkeen siirryin tekemään raskausjoogaa YouTuben avustuksella. Lisäksi tein päivittäin tunnin mittaisia lenkkejä koirien kanssa, ja viimeisen tällaisen sekä 45 minuutin joogarepäyksen teinkin vielä synnytystä edeltävänä päivänä.

Tältä näytti maha pari viikkoa ennen synnytystä.

Kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen aloin olemaan takaisin elävien kirjoissa ja aloitimme päivittäiset, noin tunnin mittaiset vaunulenkit. Kesäaika on kyllä täydellinen ajankohta vauvan saamiselle: kaikki valo ja vehreys pitävät mielen virkeänä ja lenkit maistuvat ihan eri tavalla kuin talvipakkasilla. Tosin noita sateita saisi esiintyä pikkaisen vähemmän mutta en valita – onhan tämä nyt ihan luksusta.

Nyt kun jo yli kuukausi on vierähtänyt synnytyksestä olen alkanut taas kovasti haikailemaan salille ja takaisin crossfitin pariin. Ajattelinkin ensi kuussa aloittaa kevyen salitreenailun mutta ihan WODeihin en kyllä uskalla vielä aikoihin mennä. Jälkitarkastuskin on vasta elokuussa, joten himmaillen tässä täytyy nyt edetä vaikka mieli tekisi vaikka mitä. Kokeilin vauvajoogaa tuossa toissapäivänä mutta ei kyllä ihan vielä taipunut – on se lantion luusto nivelineen tainnut ihan oikeasti venyä ja paukkua tuossa raskauden ja synnytyksen aikana, vatsalihaksista puhumattakaan.

Tilanne kuukausi synnytyksen jälkeen.

Vaikea sanoa kuinka paljon tuosta jäljelle jääneestä eturepusta on läskiä ja kuinka paljon ihan vaan palautumatonta ruhoa. En oikeastaan välitä ja esteettisesti reppu ei mua häiritse. Se mikä mua häiritsee on mun ryhti: nytkin kun tuota kuvaa katsoo, huomaa että selkäon aivan kaarella. Päivittäiset päänsäryt vaivaavat myös kovasti ja selkä on kauttaaltaan miltei kosketusarka. Niin ne lihakset vaan surkastuvat, mutta toivottavasti myös palautuvat nopeasti kunhan pääsen niitä vähän ärsyttämään. Ulkonäköseikat ovat mulle urheilun tuoma ehdoton plussa, mutta treenaan lähinnä oman hyvän olon vuoksi ja kokemuksesta tiedänkin, että kunhan pääsen taas vauhtiin unohtuvat selkäongelmatkin sen siliän tien.

Perhe

24.5. klo 1.52 syntyi perheeseemme 4205 grammainen ja 53 senttinen kultahapsinen tukkajumala. Kuten aiemmin mainitsin, synnytys oli todella rankka ja kirjoitankin synnytyskertomuksen vielä ihan omana postauksenaan. Lyhyesti voin tosin todeta, että MIKÄÄN ei pysty valmistamaan siihen mitä on edessä, etenkään jos kyseessä on esikoisen syntymä. Synnytys oli karmaisevin kokemus mitä olen koskaan käynyt läpi, eikä ainakaan vielä aika ole onnistunut kuultamaan muistoja.

Onneksi palkinto on jotain niin huikeaa, muuten olisi kyllä usko loppunut kesken. Joka päivä oppivat niin pikkuveijari kuin sen vanhemmatkin jotain uutta, toisistaan sekä ympäröivästä maailmasta ja muuttuneesta tilanteesta.

4205g täyttä cooliutta <3

Pieneen perheeseeni kuuluu siis tämän ukkelin lisäksi maailman paras mieheni sekä isosiskojen virkaa toimittavat kaksi koiraamme.

Kaffi pitää pikkuveljestä huolta.

Rintamamiestaloprojekti

Kaiken muun hässäkän lisäksi arkeamme värittää vahvasti nyt pienellä breikillä oleva remonttiprojektimme, jonka lähtöpiste oli lähestulkoon katastrofaalinen. Ostimme 120 neliön talomme siis mieheni vanhemmilta, joista anoppi on asunut täällä yli kuusikymmentä vuotta. Kun muuton hetki huhtikuussa koitti, iski minuun lähestulkoon epätoivo: tuo kuusikymmentä vuotta oli jättänyt jälkensä niin talon kuntoon kuin tavaran määräänkin – sitä oli nimittäin ja paljon. Olin silloin vielä kaiken lisäksi viimeisilläni, eikä anopista ollut pakkausavuksi, joten siinä hormonipäissäni viskoin rojua vuoroin muuttolaatikoihin vuoroin pihalla roihuavaan kokkoon. Rehkimisestäni huolimatta anopin tavaroita putkahtelee vieläkin mitä kummallisimmista paikoista eikä loppua tunnu näkyvän. Onneksi sentään remontti on edennyt vauhdilla ja ikivanhat pinnat ovat saaneet runsaasti uutta näköä taitavan mieheni ja hänen ystäviensä ansiosta.

Vaikka remonttitouhut ovatkin ihan hauskoja, ei tuota scheissen määrää jää kyllä kaipaamaan.

Olohuoneen päivitystä ala supermies ja karvanaamat, ruoka nautittiin lähes koko remontin ajan piknikinomaisesti lattialla istuen.
Pikkusen kesken vielä :)

Lisää valoa eteiseen.

Ruokahuoneen päivitys ja pala olohuonetta.

Keittiön lähtötilanne...

… ja lopputulema.

Tähän mennessä olemme siis vaihtaneet talon lämmitysjärjestelmän öljystä maalämpöön; uusineet keittiön lattiasta kattoon; puhkaisseet olohuoneesta oven terassille, joka myöskin kunnostettiin; uusineet lähes kaikki keskikerroksen pinnat, sekä remontoineet vauvan huoneen yläkerrasta. Myös 1850 neliön pihamme kaipaisi kipeästi kunnostusta, ja saimme sitäkin puolta vietyä hieman eteenpäin kun metsuri paukkasi kaatamaan muutaman järkyttävän kokoisen kuusen pois pelottelemasta huojunnallaan.

Heinäkuussa kun mieheni jää lomille olisi tarkoitus kaivautua kellariin, jossa sijaitsevat kylpyhuone, sauna, kylmä autotalli (vaikkakin koko tila on aivan pirun kylmä, onneksi nykyään suihkusta tulee sentään lämmintä vettä!) sekä tuleva kodinhoitohuone. Kellari kaivetaan kokonaisuudessaan auki ja kaikki vanha hävitetään näin tehden tilaa omalle spa-alueellemme, man cavelle sekä tosiaan kodinhoitohuoneelle. Hommaa riittää mutta riittäköön – onneksi mieheni vanhana raksakonkarina osaa tehdä lähes kaiken itse ja jos ei tee itse, tuntee kyllä varmasti oikeat ihmiset joiden apuun voi aina luottaa. 

Huikea remppapoppoo :)

Tällainen kilometrin mittainen esittelykirjoitus, iso peukku jos jaksoit lukea loppuun ja vielä isompi peukku jos kiinnostuit ja jaksat lukea seuraavankin postauksen! Tervetuloa kyytiin :)

Noora