Back in action - mind on a mission.

Tahtomattani edellisestä kirjoituksesta vierähti näköjään hiukan liian pitkä aika. Totutteleminen uuteen vauva-arkeen, urheilun pariin palaaminen sekä ihan puhdas laiskuus saivat tästä bloggaajan alusta yliotteen, jonka aion nyt karistaa pois kerta heitolla.

'Cos I'm a woman on a mission.

Aloitetaan vaikka siitä, kun beibi täytti kuusi viikkoa. Silloin nimittäin koitti kauan odotettu paluu salille, ja voi sitä treenin riemua kun pienen pienillä painoilla lähdin varovasti kulkemaan polkua kohti entistä kuntoani. Alkuun tunsin pientä kateutta katsellessani entistä treenikaveriani, hänen lihasvoimaansa sekä uskomattoman tasapainoista tekniikkaansa, olinhan ennen ollut meistä kahdesta se "kovempi" crossfittaaja, mutta pian silkka treenin aiheuttama euforia ja hyvän olon tunne saivat minut nielemään ylpeyteni ja keskittymään olennaiseen – kunnon asteittaiseen palauttamiseen. 

Yllä vähän ekoja tempauksia vuoden tauon jälkeen :D Ihan pikkasen vielä tekemistä tuon liikkeen kanssa.

Sainkin muutaman treenin jälkeen iloiten huomata, että vaikka voimatasot eivät olleetkaan lähellekään entistä, liikkuvuus ei raskaudesta ja synnytyksestä huolimatta ollut kadonnut minnekään. Lihasmuisti on kyllä erikoinen asia, sillä myös liikeradat löytyivät nopeasti ja ennemmin kuin huomasinkaan siirryin pelkän jumppakepin käytöstä tekemään rinnallevetoja, tempauksia ja muita painonnostoliikkeitä tangolla joka treenikerralla painoja lisäten. Vauvan ollessa noin kaksi ja puoli kuukautta menin ensimmäiselle ryhmätunnillekin, ja siitä se sitten oikeastaan lähti oikein toden teolla. 

Aloin juosta tunnin lenkkejä kahdesti viikossa, jonka lisäksi salilla tuli käytyä kolme tai neljä kertaa. Joka askeleella juoksu tuntui helpommalta, joka kyykkäyksellä jalat vahvemmilta. Joka treenin jälkeen hymyni oli leveämpi. 

Koitti syyskuun toinen päivä. Olin koko päivän ollut kuin tulisilla hiilillä. Mieheni oli nimittäin ilmoittanut minut MMA Team 300 -salille lukkopainin ja vapaaottelun peruskurssille. En tiennyt yhtään mitä odottaa astuessani ovesta sisään, paitsi sen, että kanssasisaria en luultavasti kauhean montaa tulisi kurssilla näkemään. Tässä olinkin oikeassa, sillä lisäkseni treeneissä oli kolme muuta tyttöä ehkä noin pariakymmentä miestä kohden. 

Joskus pikkutyttönä harrastin judoa keltaiseen vyöhön saakka, eli en kauhean pitkälle. Olen myös käynyt kuntonyrkkeilyssä joskus mutta muuten kamppailutaustani on hyvin mitäänsanomaton. Tästä huolimatta onnistuin kuin onnistuinkin työntämään jännityksen sivuun ja antautumaan täysillä treenin vietäväksi, ja voin sanoa, että kyllä kannatti.

Kurssia on nyt kulunut pari viikkoa ja jokaikisten treenien jälkeen kasvoni ovat loistaneet kuin naantalin aurinko, ei pelkästään hiestä vaan myös silkasta oppimisen ilosta. Kun viettää suurimman osan ajastaan kotona äitinä päivien kulkiessa samoilla urillaan, on vaan niin vapauttavaa päästä tekemään jotain täysin uutta. Hyvän treenin lisäksi lukkopaini ja vapaaottelu tarjoavat mahdollisuuden TODELLA tehokkaaseen aivojumppaan, ja sitähän tässä on kyllä kaivattukin. 

Tästä pääsemmekin itse otsikon viittaamaan aiheeseen: minulla on tavoite. Nimittäin jonain päivänä otella. 

Olen aina ollut todella kilpailuhenkinen, ja rakastan yli kaiken sitä fiilistä, mikä kilpailemisesta tulee. Vaikkei voittaisikaan (vaikka sitähän tietysti aina lähdetään hakemaan), on itse kilpailu palkinto siitä kaikesta työstä mikä sen eteen on tehty. Vielä en tiedä, onko minusta painijaksi saati vapaaottelijaksi, mutta sen tiedän, että periksiantamattomuuteni on ominaisuus joka vie pitkälle lajissa kuin lajissa. Mä en todellakaan luovuta helpolla, ja voisin kuvitella että kehässä tai tatamilla vääntäessä se jos jokin on avain onnistumiseen. 

Ready to fight.Kuva: Heikki Takala, http://heikkitakalaphotography.format.com/paasivu

Kuva: Heikki Takala

Paljon työtä se vaatii ja myönnän, ettei mulla ole vielä harmainta aavistustakaan kuinka paljon. Ei auta, että olen hyvässä kunnossa vaan on myös tuhansia tekniikoita opeteltavana ja sitten niitä pitäisi vielä osata oikeasti käyttää siinä kamppailutilanteessa. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani lajin tuomista haasteista ja katson niitä rohkeasti suoraan silmästä silmään. Aikataulua en itselleni vielä tässä vaiheessa aseta, olen vielä niin lapsen kengissä uudella aluevaltauksellani ettei siinä olisi ihan vielä mitään mieltä. Kunhan kaksi kuukautta kestävä alkeiskurssi on taputeltu olen varmasti huomattavasti viisaampi niin lajin kuin oman kykeneväisyytenikin suhteen. 

3,5kk synnytyksestä. Saa sitä ihan ylpeä olla :)

Tässä vaiheessa haluan kuitenkin jälleen kerran kiittää uskomatonta miestäni. Ilman hänen semipakottamistaan en olisi koskaan eksynyt tuonne eikä minun olisi mahdollista treenata pienen lapsen äitinä näin usein, ellei hän olisi valmis seisomaan takanani mitä ikinä päätänkään tavoitella. Kyllä me vaan ollaan sen verran toimiva tiimi että saa moni olla kateellinen ;)

Eli, summa summarum: blogin sävy tulee olemaan hyvin urheilullinen tästä eteenpäin. Pikkumiestä ja hänen kehitystään sekä remontin etenemistä ja muita päivän polttavia ajatuksia saa vieläkin seurata teksteistäni, mutta se punainen lanka tulee vastaisuudessa kulkemaan samoja lenkkipolkuja kanssani. 

Voi vitsi, musta tulee ottelija!