Jotenkin tuo lausahdus (Sinkkuelämästä opittua, I guess I'm a girl after all) sopii nyt niin hyvin niin mielentilaani kuin tähän vuodenaikaankin, että mielestäni se ansaitsee ihan oman kontekstin ympärillensä.
Meidän perheessä eletään nyt rankkoja aikoja, ja mä sekoaisin ihan varmasti jos en olisi tässä matkan varrella oppinut löytämään toivoa siitä paremmasta huomisesta – kuten puut pian koittavasta vehreästä keväästä. Talvi ja sen tuomat ankarat olosuhteet merkitsevät puille sisäisen kasvun aikaa, jota ei näe paljaalla silmällä ulospäin. Vaikka se tarkoittaakin, että töitä on tehtävä kahta kauheammin, niin niin vain kevään koittaessa ne kauniit pienet nuput puhkeavat lehdiksi, ja puu on taas entisessä, ellei jopa entistäkin mahtavammassa, kukoistuksessaan. Vahvat juuret, runko ja oksat pitävät puun tukevasti pystyssä ja elinvoimaisena oli myllerrys ympärillä kuinka hullua tahansa.
Mikään puunhalaaja en ole, mutta jostain syystä saan tästä ajatuksesta hurjasti lohtua. Mun juuret – mun perhe – on aina mun ja mä niiden tukena, ja mun rungon ja oksien vahvuus pohjautuu kaikki siihen. Vaikka nyt on tosi rankkaa, niin sitä sisäistä, henkistä, työtä tehdään koko ajan kaikkien silmiltä piilossa, ja kun kevät taas koittaa, mä olen vahvempi kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti