torstai 29. lokakuuta 2015

Oonko mä pelkuri?

Ollut vähän hiljaista täällä blogin puolella viime aikoina, pahin tapahtui ja menetettiin meidän ihana isä 20. päivä eikä ole oikein ollut inspiraatiota avata konetta. Treeneistä olen kuitenkin pitänyt kiinni kynsin ja hampain ja voin kertoa, että se jos jokin on auttanut.

Peruskurssi purkitettiin maanantaina painin merkeissä, ja heti tiistaina hypättiin jatkokurssin matkaan. Peruskurssilla treenejä oli kolmesti viikossa, joista kaksi oli painia ja yksi vapaaottelua. En ole koskaan aiemmin lyönyt saati potkinut (muuta kuin palloa), joten nämä treenit ovat olleet siltä osin todella haastavia, ja nyt jatkokurssilla tuntuu, että odotetaan osaavan paljon enemmän kuin mitä peruskurssilta jäi käteen. Lisäksi samoissa treeneissä mukana on kisaavia ja kauemmin lajia harrastaneita, joten oma amatöörimäisyys oikein korostuu.

Tämän asian kanssa pystyn jotenkuten elämään, vaikka kilpailuhenkisyys ja oma vaatimustaso sitä hieman vaikeuttavatkin, mutta se mihin eilen törmäsin on jotain, mikä sai hieman kyseenalaistamaan niin lajivalintaani kuin itseänikin.

Mua pelotti.

Harjoiteltiin suoria, yläkoukkuja sekä upareita. Kun olin itse lyöntivuorossa, innostuin toden teolla tuntien kuinka adrenaliini virtasi suonissani. Suora-suora-etukoukku-suora-upari. Tätä mantraa hokien harjoiteltiin rytmityksiä ja olin aivan haltioissani kun joka lyönnillä sain korjattua tekemiäni virheitä valmentajamme osaavan silmän alla. Sitten tuli mun vuoro pitää pistareita. Mun parina oli tyttö, joka ennen vapaaottelun peruskurssia oli jo useamman vuoden harrastanut thainyrkkeilyä, joten lyöntitekniikoita oli tullut hiottua jo aiemmin plus että voiman- ja vartalonkäyttö olivat aivan eri tasolla kuin mulla. Rauhallisen alun jälkeen pääsi hänkin vauhtiin ja alkoi lyödä lujempaa. Välillä hanska lipesi pistareiden välistä käyden todella lähellä naamaani kuitenkaan siihen yltämättä. Kavahdin taaksepäin ja suljin silmäni. Säikähdin. Näin kävi joka kerta kun parini alkoi lyömään lujempaa ja jouduin lopettamaan sarjan kesken. Onnekseni parini oli hyvin kärsivällinen kanssani mutta ai että mua hävetti. Mitä helvettiä mä teen tällaisen lajin treeneissä saati edes haaveilen kilpailemisesta jos mun reaktio on tämä aina, kun hanska käy edes lähellä kasvojani?

Parini lohdutti mua ja sanoi, että siihen täytyy vain tottua. Kiroillessani omaa pelkuruuttani hän kuitenkin puolivahingossa letkautti, että ehkä toi lukkopaini on sitten enemmän sun laji. Lausahdus oli kuin isku vyön alle (lukkopainia yhtään väheksymättä, se on ihan huikea laji sekin ja olisin ylpeä, jos joskus olisin niin hyvä että kisaisin siinä). Olin kuitenkin rakentanut mielessäni jo kuvia itsestäni kehän keskellä käsi kohotettuna voiton merkiksi. Nähnyt siitä jopa unia. Kuitenkin nyt todellisuus löi mua lujempaa kasvoihin kuin yksikään vastustaja koskaan voisi, ja sai mut kysymään itseltäni: onko musta oikeasti tähän?

Mä haluan, että musta on. Mä en ole mikään luovuttaja. Joka ikisten treenien jälkeen mä hymyilen leveämmin kuin pitkään aikaan. Joka ikinen morning after kipeät lihakseni muistuttelevat lajin tehokkuudesta ja kokonaisvaltaisuudesta. Joka ikinen yö mä nään unia siitä kuinka hyvä musta vielä tulee.

Kertokaa mulle, miten mä voin vaikuttaa kehoni reaktioihin, joiden taustalla on pelko? Auttaako toisto vai enkö ikinä tule pääsemään tästä yli?

Fight or flight, niinhän se blogin nimikin sanoo. 



2 kommenttia:

  1. Voi ei :( Todella ikävä kuulla isukista! :'( Hurjasti voimia ja hyvä, että treeneissä oot kuitenkin jaksanut käydä niin oot saanut muutakin ajateltavaa <3

    VastaaPoista