Flunssa piti mua kourissaan aina perjantaihin asti, ja täysin nuhattoman päivän vietettyäni päätinkin mennä illalla treeneihin. Päätös oli aivan loistava, treenit menivät taas ihan mielettömän hyvin ja opin jälleen paljon uutta. Kotiin piti päästä miekkosen kyydillä, mutta treenisalilta ulos putkahdettuani ei häntä näkynyt missään. Puolisen tuntia hikisenä ulkona hytistyäni automme kurvasi eteeni, ja sisällä odotti yllätys: Helsingissä asuva siskoni oli jäänytkin Tampereelle koulutuksensa päätteeksi ja he olivat yhdessä mieheni kanssa sopineet, että Viljami menee toiselle siskolleni hoitoon ja me lähdemme ulkoilemaan. No mikäs siinä sitten, treenieuforioista nautiskellessani innostuin toden teolla ja luovutettuani Viljamin siskoni hellään huomaan suuntasimme meille ja aloimme kiireen vilkkaa laittautua, jottei lähtömme venyisi ihan yömyöhään.
Kaupunkiin päästyämme menimme Roskaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Roskassa soi ihan mielettömän hyvä musiikki ja muutenkin paikka vaikutti kaikessa yökerhomaisuudessaankin eniten mun tyyliseltä versus oikeastaan mikään muu Tampereen "klubeista". Ainoa miinus oli, johtuiko perjantaista vai mistä, että paikan keski-ikä oli 18. Se söi vähän fiilistä ja lähdimmekin melko piakkoin jatkamaan matkaa Ilonaan, jossa toki oli vanhempia kävijöitä mutta joka ei kyllä millään lailla muuten miellytä. Siskollani olisi ollut kovastikin meno päällä, mutta me mieheni kanssa emme oikein viihtyneet. Näin ollen kahteen asti sinniteltyämme päätimme suunnata mäkkärin kautta kotiin.
Vähän jäi sellainen mitäänsanomaton fiilis koko illasta, vaikka pääpiirteittäin hauskaa olikin. Am I too old for this shit?
Lauantaina olo oli todella paha vaikka en edes juonut paljoa. Meidät oltiin kutsuttu Lapualle kummipoikamme syntymäpäiville, joten itsesäälille ja rypemiselle ei jäänyt minkäänlaista sijaa. Ajomatkaahan kyseiseen kyläpahaseen kertyy mukavat kolmisen tuntia suuntaansa, joten voitte kuvitella että olo yltyi melko tukalaksi takapenkille istahtaessani. No, täysin oma vikahan se oli, joten ei auttanut kuin niellä väsymyksensä ja vääntää sosiaalihymy naamalle.
Yleensä Viljami nukkuu autossa kuin tukki, mutta nyt jostain syystä uni ei pikkuherralle maistunut. Tarjoamani maitokaan ei oikein tuntunut miellyttävän, joten perille päästyämme pisti jäbä aikamoisen show'n pystyyn. Pulloon ei keskitytty, nukkumaan ei suostuttu menemään. Mun aika meni oikeastaan makkarissa beibiä rauhoitellessa (jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei se kyllä ihan kauheasti haitannut) ja visiittimme jäi kokonaisuudessaan aivan liian lyhyeksi. Suunnatessamme takaisin kotimatkalle kului ehkä kaksi minuuttia kun pieni, suloinen tuhina alkoi kuulua vieressäni olevasta turvakaukalosta, ja se jatkuikin koko matkan aina kotiin saakka.
Sunnuntaina heräsimme auringonsäteiden kutitteluun kasvoillamme ja päätimmekin siltä istumalta napata beibin sekä koirat ja lähteä lenkille. Harmittaa kun jäi puhelin kotiin enkä saanut yhtään kuvaa lenkiltämme – syksyn ruska, kirpeä keli sekä aurinko yhdessä loivat nimittäin aika upeat raamit jolkottelullemme.
Loppusunnuntai menikin sitten aikalailla sumussa, ja nukahdimme jo joskus ysin aikaan illalla – mikä oli toisaalta hyvä, sillä aamulla olikin sitten vuorossa nelikuukautisneuvola.
Maanantaiaamuna heitettyäni mieheni työmaalle käänsin automme kohti Tipotien neuvolaa. Vastassa oli aivan uusi neuvolantäti, joka oli aivan mahtava. Juttelimme pitkät tovit siitä, kuinka imetystaipaleeni tyssäsi kuin seinään sekä muutenkin kävimme läpi pienen perheemme kuulumisia. Painoa oli nelikuisella Viljamilla kasassa 7505 grammaa ja pituutta 62,3 cm. Pituus oli tippunut miinuskäyrälle, ja käytyämme lääkärintarkastuksessa tädin jutustelun jälkeen jäi minulle hieman huolestunut olo. Aiemmin on aina painotettu, että tässä iässä on aivan normaalia, että käyrät heittelevät eikä kasvu ole tasaista. Nyt kuitenkin lääkäri sanoi, ettei se olekaan ihan siellä missä pitää, ja vaikka painoa tuleekin hyvin niin pituuskin pitäisi saada takaisin oikeille käyrille. Saatiin käsky siirtyä kiinteiden maisteluista kunnon ateriointiin, jotta asiaan tulisi toivottu muutos. Toivotaan nyt, että seuraavalla käynnillä kääpiömme pituuteenkin ollaan tyytyväisiä.
Mitä treenaamiseen tulee, niin vaikeustasossa on tapahtunut ihan huomattava harppaus sitten edellisten viikkojen eikä pieniltä nirhaumiltakaan ole enää voinut välttyä. Sekä maanantain että keskiviikon treeneissä meidät käskettiin viemään harjoitustilanteetkin ihan loppuun asti niin, että suoritus loppui vasta, kun olet dominoivassa asemassa (kuten mountissa tai lopettamalla esimerkiksi kuristamalla). Maanantaista selvisin vielä ihan kunnialla mutta eiliset pystyottelutreenit olivat TODELLA haastavat. Harjoittelimme selkään menoa pystyasennossa käyttämällä käsivetoa, sekä alasvientiä, ja siitä edelleen mountiin pääsyä. Tämän vielä händläsin ihan hyvin kunhan hiffasin oikean liikeradan mutta loppupaineihin siirryttyämme olin aivan helisemässä. Muutaman kerran pääsin ohittamaan vastustajan guardin ja kerran jopa menemään selkään ja viemään alas sekä mountaamaan, mutta muuten olin kyllä ihan pihalla. Tästäkin huolimatta jäi jälleen superhyvä maku suuhun treeneistä ja onnistumisen tunteiltakaan ei voinut välttyä, vaikkakin niitä oli vähän vähemmässä kuin aiemmin.
Nyt lihakset huutaa hallelujaa ja muutenkin tunnen kyllä ansainneeni vapaapäiväni liikunnasta. :) Äsken ostin itselleni junaliput, jotta pääsen 10.10. järjestettävään Helsinki Showdown -crossfittapahtumaan! Sieltä sitten taas ihan uudenlaista motivaatiota kun pääsee katsomaan supertikissä olevia mimmejä ja miehiä.
